Eläkerahastojen lukumäärä puhuttaa Pohjoismaita

10.02.2014

Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa keskustelua yhdistää vaatimukset kustannustehokkuudesta ja eläkevarojen pitämisestä erillään politiikasta.

Työeläkevakuuttajien lukumäärästä on viime viikkoina käyty aktiivista keskustelua. Eläkejärjestelmämme perustuu hajautettuun hallinnointiin, jossa useat toimijat kilpailevat sekä sijoitustuotoista että kustannustehokkuudesta. Kun arvioidaan eläkevakuuttajien sopivaa määrää, kannattaa katsastaa naapurimaidemme Norjan ja Ruotsin keskustelua.

Ruotsissa AP-rahastot (allmänna pensionsfonder) hallinnoivat yli 80 miljardin euron puskurivarallisuutta. Rahastoja on viisi: AP1, AP2, AP3, AP4 ja AP6. Ruotsissa laadittiin hiljattain poikkeuksellisen laaja selvitys AP-rahastoista. Yli 600-sivuisessa selvityksessä korostetaan muun muassa rahastojen hyvän hallinnon merkitystä sekä selkeiden tuottotavoitteiden asettamista. Lisäksi rahastojen hallinnon tulee olla rakenteellisesti selkeää ja päätöksenteon tehokasta. Rahastojen lukumääräksi esitetään kolmea, vaikkakin selvitys sisältää myös eriäviä näkemyksiä.

Norjassa on käyty keskustelua maan kansainvälisen eläkerahaston (Government Pension Fund Global) jakamisesta kahteen tai useampaan osaan johtuen rahaston huimasta koosta; varojen määrä on jo yli 580 miljardia euroa. Jättirahaston pilkkomista on perusteltu muun muassa sijoitusten hajauttamisella ja kilpailulla - useampi toimija kilpailisi tuotoista keskenään. Lisäksi yhden toimijan haittana nähdään valtavan varallisuusmäärän tuoman vaikutusvallan keskittyminen yhdelle johtajistolle, kuten myös sijoituspäätösten ja –näkemysten keskittyminen. Myös rahaston omalta taholta on tuotu koon aiheuttamat haasteet esiin.

Yhteisiä teemoja maiden keskusteluissa ovat halu sisällyttää tai ylläpitää kilpailuelementtiä ja kustannustehokkuutta varojen hallinnassa. Lisäksi tärkeänä pidetään sitä, että poliittinen päätöksenteko ei suoraan ulottuisi kansallisiin eläkesäästöihin. Euroopassa on viime aikoina tehty useita eläkevarojen siirtoja eläkkeensaajilta valtiolle. Muun muassa Puolassa ja Unkarissa valtio on erilaisilla järjestelyillä siirtänyt eläkesäästöjä valtion menojen paikkaukseen.

Myös Espanjan eläkevaroista on iso osa sijoitettu Espanjan valtion velkaan. Tämä luo valtion ja eläketurvan välille saman kohtalonyhteyden kuin eurokriisimaissa on pankkijärjestelmän ja valtion välillä: kun pankki tai eläkerahasto rahoittaa valtion menoja, menevät sekä pankit että eläkerahastot konkurssiin valtion tehdessä konkurssin. Valtionhallinnon lisäksi uhattuina ovat tällöin talletukset tai eläketurva, pahimmassa tapauksessa kaikki kolme.

Sijoitus- ja rahoitusalan vakavaraisuussäännöksissä on jo pitkään ollut säännöksiä niin sanotun keskittymäriskin välttämiseksi. Sääntelyllä rajoitetaan sijoitusten määrää yhteen sijoituskohteeseen. Keskittymäriskisäännöksiä sisältyy monien valtioiden säännöksiin sekä kansainvälisiin suosituksiin. Tavallisesti yhden valtion velkakirjoihin, yhteen yhtiöön tai kiinteistöön saadaan sijoittaa korkeintaan 10-20 prosenttia toimijan varoista. Keskittymäriskin sääntelyllä pyritään siis välttämään sitä, että koko sijoitusvarallisuus heilahtelisi yhden riskityypin mukaan (esimerkiksi korkoriski tai osakeriski). Riskeihin kuuluu kuitenkin myös keskitetyn päätöksenteon inhimillinen riski; mikäli koko varallisuus on yhden johtajiston hallussa, on markkinanäkemyskin näiden yksilöiden valintojen ja tulkintojen varassa.

Päätöksenteon merkitys inhimillisenä riskinä näkyy konkreettisimmin ja karuimmin markkinaturbulenssien aikoina: jotkut sijoitus- ja rahoituslaitokset tekevät konkursseja, kun taas toiset säilyvät vakavaraisina. Esimerkiksi USA:ssa syksyn 2008 rahoituskriisissä suurista investointipankeista osa teki konkurssin osan taas ostaessa konkurssiin menneitä kilpailijoitaan. Suomessa 1990-luvun pankkikriisissä osa pankeista joutui maksukyvyttömäksi, mutta osa kykeni jatkamaan toimintaansa.

Selittävänä tekijänä tässä ”evoluutiossa” ovat pitkälti olleet johdon markkinanäkemykset ja riskienhallintalinjaukset. Mikäli edelleen USA:n tai Suomen pankkisektorit olisivat kriisiaikoina olleet monopolien hallussa, olisivat seuraukset olleet äärimmäisen vakavia, koska monopoli olisi hallinnoinut kaikkia kotitalouksien sekä yritysten talletuksia ja lainoja.

Rahoitus- ja sijoitusalan sääntelyssä onkin jo pitkään haettu parhaita ratkaisumalleja samoihin kysymyksiin, joita Suomen julkisessa keskustelussa käydään parhaillaan läpi. Keskittymäriskin hallinnan taustalla on puhdasta riskien arviointia. Samaa arviointia tulisi soveltaa sekä yksittäisen toimijan että koko työeläkejärjestelmän tasolle. Julkisessa keskustelussa ei kannattaisikaan keksiä pyörää uudelleen, vaan muistaa historian opetukset sekä hyödyntää jo olemassa olevaa tietotaitoa.

Lisätietoja:

Artikkelin on kirjoittanut lakimiehemme Ilkka Geitlin, ilkka.geitlin(at)tela.fi, puh 010 680 6730.

Kyseinen artikkeli on laajempi versio kirjoituksesta, joka julkaistiin Talouselämän 5/2014 Tebatissa.