Ikkunat auki Eurooppaan

22.09.2020

Toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes nostaa esiin kotimaisten puolueittemme eurooppalaiset emo-puolueet ja niiden roolin Euroopan unionin kehittämisessä. Nämä emo-puolueet sekä Euroopan parlamentin poliittiset ryhmät olivat pitkään vai kummallisia ja kansallisten puolueaktiivien enemmistön arjessa täysin vieraiksi jääneitä kirjainyhdistelmiä. Kuitenkin viimeisten 20–25 vuoden aikana Eurooppa-tason puolueiden aatteellinen ja ajatuksellinen valta on voimistunut. Siimes kirjoittaa aiheesta kolumnissaan ”Ikkunat auki Eurooppaan”, joka on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 6/2020.

Suvi-Anne Siimes
"EU:n jäsenmaiden kansallisten kantojen valmisteluvalta kuuluu toki edelleen kansallisille virkamiehille, ei mannereurooppalaisille puoluekoneistoille. Unionin valtionpäämiesten päätöksissä ja lojaliteeteissa tuon eurooppalaisen puolueyhteistyön juosteet kuitenkin erottuvat ajoittain jo hyvinkin selvästi", Suvi-Anne Siimes kirjoittaa.

Unohdan usein omassa arjessani sen itsestäänselvyyden, että politiikan ja talouden puheessa jatkuvasti esiintyvä globalisaatio ei ole vain yritysten vallan kasvua ja rajat ylittävää taloutta. Se on myös aatteiden, ajatusten ja ajassa muodostuvien identiteettien virtausta yksittäisistä maista ja niiden todellisuuksista kohti toisia.

Erilaiset aatteisiin, muotiin ja tapoihin liittyvät vaikutteet, poliittis-filosofiset pohdinnat kulloinkin oikeasta valtiomuodosta ja hallitsemisen tavasta sekä käsitykset oikeudenmukaisuudesta ja eri aikoina korjausta vaativista epäkohdista liukuvat rajojen läpi ja yli hyvin helposti ja huomaamatta.

Ne vaikuttavat monin tavoin siihen, kuinka maailma, yhteiskunta ja talous kulloinkin ymmärretään ja miten tämä ymmärrys muuttuu ajassa.

AATTEIDEN, AJATUSTEN ja poliittisten identiteettien murrosten virtaus maiden ja alueiden rajojen yli ei jäänyt siihen, mitä opimme koulun historiantunneilla menneisyydestä. Se on olennainen osa politiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen arkista liikettä myös tämän päivän todellisuudessa.

Tämä virtaus on mukana jatkuvasti päivittyvässä uutismediassa ja silmiemme ohi lipuvissa elokuvissa, kirjoissa, näytelmissä ja tv-sarjoissa. Aatteet, ajatukset ja uusien identiteettien rakennusainekset kulkevat koko ajan rajojen yli myös tieteen parissa.

Sama virtaus on koko ajan läsnä myös Suomen puoluepolitiikassa. Sen alustoina toimivat Euroopan parlamentin poliittiset ryhmät ja vakiintuneiden kotimaisten puolueittemme emo-puolueet Euroopassa.

Ne molemmat olivat pitkään vain kummallisia ja kansallisten puolueaktiivien enemmistön arjessa täysin vieraiksi jääneitä kirjainyhdistelmiä, joista ei riittänyt juuri jutun juurta puoluehallitusten kokouksissa – puhumattakaan siitä, että niihin olisi viitattu työpaikkojen nykyisin virtuaalisiksi muuttuneissa kahvipöytäkeskusteluissa tai ystävien kesken vietetyissä illanvietoissa.

Eurooppa-tason puolueiden aatteellinen ja ajatuksellinen valta on kuitenkin voimistunut viimeisten 20–25 vuoden aikana. Niiden ja kansallisten puolueiden väliset henkilösuhteet ovat nyt selvästi tiiviimmät ja laajemmat kuin 1990-luvun lopussa.

Nämä tiiviimmät henkilösuhteet vaikuttavat maamme johtavien poliitikkojen ja heidän lähipiiriensä ajatteluun enemmän ja jäsentyneemmin nyt kuin 2000-luvun ensimmäisellä vuosi kymmenellä. Omat kansalliset toimijamme puolestaan haluavat päteä ja tulla arvostetuiksi myös oman aateperheensä laajemmissa ympyröissä selvästi useammin nyt kuin vielä vaikkapa vuosina 2015 ja 2016.

Siksi erityisesti ajatukset Euroopan unionin kehittämisen yhteisistä suuntaviivoista ja niiden puitteissa suvaittavasta erimielisyydestä kulkevat nyt nimenomaan Manner-Euroopasta periferiaan päin. Samalla puolueittemme Eurooppa-poliittisessa itseymmärryksessä yksinomaan Suomen omien näkökulmien varaan rakennettu ajattelu laimentuu ja liudentuu.

EU:N JÄSENMAIDEN kansallisten kantojen valmisteluvalta kuuluu toki edelleen kansallisille virkamiehille, ei mannereurooppalaisille puoluekoneistoille. Unionin valtionpäämiesten päätöksissä ja lojaliteeteissa tuon eurooppalaisen puolueyhteistyön juosteet kuitenkin erottuvat ajoittain jo hyvinkin selvästi. Ne vaikuttavat myös siihen, miten kompromissit muotoillaan ja millä tavoin niitä yön pimeinä tunteina etsitään.

Tämä eurooppalaisten puolueiden muutos näkyy oman maamme poliittisessa journalismissa kuitenkin vain hyvin hennosti. Politiikan toimittajat hakevat puoluejohtajien ja muiden keskeisten vaikuttajien ydinpiirejä edelleen pääosin vain kotimaisesta kontekstista. Myös kansallisen vallan liikkeiden ja lähteiden journalistinen tarkastelu on hyvin kotimaakeskeistä. Unioniasiat hoidetaan erikseen jossain toisessa toimituksen osassa.

Myös elinkeinoelämän edustajien ymmärrys aatteiden rajat ylittävän liikkeen merkityksestä on hyvin heikkoa. He ovat hetkittäin jopa autuaan pihalla eurooppalaisten emopuolueiden ja parlamenttiryhmien vallan kasvusta Suomen puoluepolitiikassa. Siksi valtion ja julkisen vallan kasvavasta roolista taloudessa huolissaan olevat elinkeinoelämän vaikuttajat syyttävät väärää puuta näiden hedelmien runsaudesta.

Näiden hedelmien alku ja juuri ei ole kotimaisissa puolueissa. Ne ovat pikemminkin rajat ylittävää tuontitavaraa Manner-Euroopasta ja osin myös Yhdysvalloista. Siksi niistä ei myöskään pääse eroon moittimalla kovasanaisesti pääministeri Sanna Marinia (sd) – eikä edes jakamalla nykyistä enemmän vaalirahaa Suomessa.

Markkinamyönteistä ajattelua pitäisi vahvistaa erityisesti Saksan, Ranskan, Italian ja Espanjan pääpuolueissa, niiden kansalliset kellokkaat kun vaikuttavat paljon muita enemmän siihen, millaiseen asentoon viisarit asettuvat eri Eurooppa-puolueiden ajattelussa ja sen myötä myös unionin omassa päätöksenteossa.

KYSYMYS SIITÄ, missä Suomen Eurooppa-politiikkaa johtavan Sanna Marinin EU-poliittinen identiteetti jatkossa sijaitsee, on kuitenkin kiinnostava.

Onko se edelleen kotimaisessa virkamiesvalmistelussa ja sen kautta syntyvissä yhteistyösuhteissa, joita edustaa EU:ssa osaltaan myös niin sanottu nuuka nelikko? Vai löytyykö se yhä enemmän Euroopan tasolla tapahtuvasta demaripuolueiden yhteistyöstä? Ja vaihteleeko identiteetti tilannekohtaisesti näiden kahden poolin välillä eri huippukokouksissa? Jos kysymys on liian aikaa vievä poliittisen journalismin puitteissa, sitä olisi hyvä pohtia ainakin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen parissa.