Kaupungin uusi keskipiste

26.10.2020

Korona-aika on muuttanut toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimeksen suhdetta aikaan ja paikkaan. Myös kotikaupungin keskustan merkitys Siimeksen oman elämän tapahtumapaikoille ja ajattelulle on muuttunut: keskusta ei enää vedä samalla tavalla puoleensa, ja erilaiset fyysiset kauppa-asioinnit hoituvat omassa tai naapurikaupunginosassa. Mutta kulttuuripalveluja on hankala löytää kävelymatkan päässä kotona. Se saa Siimeksen pohtimaan, voisiko aikaan ja paikkaan liittyvä ajattelu monimuotoistua myös esittävän taiteen ja muiden kulttuuripalveluiden parissa? Siimes kirjoittaa aiheesta kolumnissaan ”Kaupungin uusi keskipiste”, joka on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 7/2020.

Suvi-Anne Siimes
”Korona ei ole muuttanut ainakaan vielä sitä, mihin maksamme veromme ja missä käytämme vaalikelpoisuuttamme ja äänioikeuttamme. Se on kuitenkin vaikuttanut jo nyt paljon siihen, missä ja miten käytämme verojen jälkeen käteen jäävät euromme”, Suvi-Anne Siimes kirjoittaa.

Oma suhteeni aikaan ja paikkaan on muuttunut tämän pitkäksi käyneen korona-ajan kuluessa. Kevään lockdown ja kuukausien mittainen etätyöjakso rakensivat jonkinlaisen seinän koronaa edeltäneen ajan ja tämän päivän välille. Päivittäisen ”kaupungin keskustaan töihin ja takaisin” -liikkeen puuttuminen ja loputon ruudun ääressä istuminen tekivät ajan kulun muutoinkin sumuiseksi. Minun on siksi edelleen vaikea muistaa suoraan, milloin jokin asia täsmälleen ottaen tapahtui. Hahmotan tapahtumien aikamääreet tarkemmin vain, jos saan ensin hetken ajatella. Ja aina en ole tarkasta ajankohdasta vielä senkään jälkeen ihan varma.

Samaan tiheään ja asioita paikasta toiseen siirtävään sumuun on juuttunut myös kaupungin keskustan merkitys oman elämäni tapahtumapaikoille ja ajattelulle.

Oman kotikaupunginosani ja Helsingin keskustan välinen etäisyys on pysynyt koronasta huolimatta fyysisissä kilometreissä mitattuna täsmälleen samana. Suhteeni keskustaan on kuitenkin muuttunut.

Ennen koronaa kaupungin keskusta oli se paikka, josta käsin ajattelin aikoja ja etäisyyksiä. Ajattelin myös, että oma kotini oli kaukana keskustasta.

Kaupungin keskusta on paikkana edelleen olemassa ja olen käynyt siellä nyt syksyllä taas ihan lähitöissäkin 1–3 kertaa viikossa. Keskusta ei kuitenkaan enää vedä minua puoleensa. Niin eivät tee myöskään ne julkiset liikennevälineet, joilla sinne täytyy matkustaa silloin, kun aikataulu, valoisuus tai säätila eivät salli reilun tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mittaista kävelyä suuntaansa.

Siksi kaupungin keskusta on nyt kaukana, suhteellisen vaivalloisen matkan takana. Ja oma kotini on se, joka on kaiken lähtökohtana, läsnä ja lähellä.

KAUPUNKIEN KESKUSTOIHIN kohdistuva asenne on muutoksessa myös muualla. Tai ainakin yksi tämän ajan yhteiskunnallisista pohdinnoista on ollut se, mitä koronan tuomat muutokset tarkoittavat maaseudulle ja muille suurimpien kaupunkien ulkopuolisille alueille. Lisäävätkö ne ihmisten monipaikkaisuutta tai peräti suurten kaupunkien ja etenkin niiden keskustojen ulkopuolelle muuttamista? Ja voisiko koronasta siis olla apua jopa aluepolitiikassa?

On totta, että korona-ajan mukanaan tuoma etätyö on lisännyt ihmisten halua ja mahdollisuuksia tehdä aiempaa enemmän töitä myös kesämökillä tai muulla vapaa-ajan asunnolla. Olen itsekin yksi niistä, jotka ovat voineet nauttia tästä uudesta mahdollisuudesta.

En ole kuitenkaan muuttanut omien etätöitteni takia muualle. Niin ei ole tehnyt moni muukaan, sillä muuttoliikkeen suunta ei ole ainakaan virallisten tilastojen mukaan muuttunut aiemmasta. Se kulkee etätöiden lisääntymisestä huolimatta edelleen kohti suuria kaupunkikeskuksia ja niiden lähialueita.

Korona ei siis ole muuttanut ainakaan vielä sitä, mihin maksamme veromme ja missä käytämme vaalikelpoisuuttamme ja äänioikeuttamme. Se on kuitenkin vaikuttanut jo nyt paljon siihen, missä ja miten käytämme verojen jälkeen käteen jäävät euromme. Huomaan sen myös omasta elämästäni: koska kaupungin keskusta ei enää vedä minua puoleensa, myös iso osa kulutuskysynnästäni kohdistuu sen ulkopuolelle.

MINUSTA ON tullut koronan myötä selvästi aiempaa ”kaupunginosalaisempi”. Kyse on fyysisen paikallisuuden vahvistumisesta: tässä ovat etätyöni takia päivittäisiksi muuttuneet kävelyreittini, tuolla puolestaan lähipostini ja lähimmät pakettiautomaattini. Haen ennen pääosin kaupungin keskustasta ostamani tuotteet nyt niistä, en enää keskustan tavarataloista tai erikoisliikkeistä.

Asioin toki verkkokaupassa jo ennen koronaa. Ja vietin paljon aikaa myös vapaa-ajan asunnollani. Mutta korona-aikana opin, että voin ostaa verkosta itselleni aiemmin tuttujen mekkojen, kirjojen ja kodintarvikkeiden ohella myös meikkejä, ruokaa ja pakon edessä jopa alusvaatteita. Siksi käyn kaupungin keskustassa enää lähinnä työtapaamisissa. Fyysistä asiointia vaativat tavarat ja palvelut ostan naapurikaupunginosani tai vapaa-ajan paikkakuntani pienistä kivijalkamyymälöistä. Rahan- ja ajankäytössäni on kuitenkin edelleen ammottava aukko kulttuuripalveluiden kohdalla, sillä niitä ei ole juuri tarjolla kävelymatkan päässä kotoa.

Välttelen edelleen kaupungin keskustaan matkustamista. Siksi myös museo-, teatteri- ja elokuvakäynnit jäävät pääosin väliin. Nautin livenä tapahtuneesta kulttuuriesityksestä edellisen kerran elokuun lopussa. Yksi Helsingin juhlaviikkojen korona-ajan korttelikonserteista järjestettiin silloin kotitaloni sisäpihalla. Muilta osin olen ollut puhtaasti ei-paikallisen digitaalisen tarjonnan varassa.

MONISSA KAUPUNGINOSISSA on jo nyt paikoin paljonkin kaupallisia palveluita. Paikkaan sidottu kulttuuritarjonta eli keikat, konsertit, näyttelyt ja näytelmät ovat kuitenkin edelleen tiukasti kiinni niille varatuissa kaupunkien keskustoissa sijaitsevissa rakennuksissa. Voisiko osaa niiden nyt vajaalle yleisölle jäävästä tarjonnasta suunnata toisin tässä korona-ajan keskellemme tuomassa muutoksessa?

Voisiko esimerkiksi kaukaisempien aikojen aluepolitiikasta tuttu kansallisten kulttuurilaitosten maakunnallinen kiertuetoiminta syntyä uudelleen kaupunginosien tai edes niiden muodostamien suuralueiden tasolla?

Helsingin juhlaviikkojen tänä vuonna toteuttama pieni korttelikonserttien sarja osoitti, että malli voisi toimia ainakin kotikaupungissani Helsingissä. Suuri osa eri kulttuurimuotojen potentiaalisista yleisöistä kuitenkin asuu kauempana kaupunkien keskustoista.

Kulttuurille omistetut rakennukset ja niiden isot produktiot ovat hienoja ja usein myös taiteellisesti kunnianhimoisia. Tekemistä ja tiloja on kuitenkin alettu ymmärtää jo kauan sitten toisin monen tavanomaisemman tekemisen parissa. Kaikki henkinen työ ei enää tapahdu kaupungin keskustan suurissa toimistorakennuksissa.

Voisiko aikaan ja paikkaan liittyvä ajattelu monimuotoistua koronan myötä vähitellen myös esittävän taiteen ja muiden kulttuuripalveluiden parissa?