Kunnon keskustelu lieventäisi Bryssel-ahdistusta

30.10.2017

Toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes kertoo olevansa huojentunut siitä, että Suomessa käytävä julkinen keskustelu Euroopan unionin tulevaisuuden vaihtoehdoista on viime aikoina vilkastunut. Vaikka tulevaisuuteen liittyvissä visioissa esiintyneet asiat saavat lopullisen muotonsa vasta vuoden 2019 Euroopan parlamentin vaalien jälkeen, uuden unionin peruskiviä kuitenkin mittaillaan ja sovitellaan paikoilleen jo nyt. Siksi Siimes näkee Suomen kannalta tärkeäksi osallistua erilaisiin tulevaisuuspohdiskeluihin aktiivisesti ja ajoissa. Siimeksen oheinen kolumni ”Kunnon keskustelu lieventäisi Bryssel-ahdistusta” on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 7/2017.

Kuva: Suvi-Anne Siimes
”Suomen kaltainen pieni jäsenmaa ei voi koskaan sanella asialistaa eikä lopullisia reunaehtoja Euroopan unionissa. Se voi kuitenkin vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin hyvinkin paljon, jos se vain on riittävän kiinnostunut tulevaisuuden vaihtoehdoista, osaa ja haluaa ymmärtää myös toisille jäsenmaille tärkeitä kysymyksiä ja näkökulmia ja osallistuu erilaisiin tulevaisuuspohdiskeluihin aktiivisesti ja ajoissa”, Suvi-Anne Siimes kirjoittaa.

En aina ihan tiedä, mitä oikein ajattelisin Euroopan unionista. Arvostan Suomen EU-jäsenyyttä ja haluan, että Suomi kuuluu Euroopan talous- ja rahaliitto EMUun ja mielellään muihinkin unionin ytimiin myös kaukaisemmassa tulevaisuudessa.

Pidän eurooppalaisesta kaunokirjallisuudesta ja lueskelen myös Euroopan historiaa, EU:ta ja eurooppalaisia ajatteluvirtauksia käsitteleviä kirjoja. Lisäksi pyrin seuraamaan parhaani mukaan myös unionin tulevaisuutta koskevaa eurooppalaista keskustelua. Ahdistun siitä huolimatta aina, kun käyn Brysselissä työasioissa.

Ahdistukseni ei ole suuren suurta. Eikä se iske heti reissun alussa. Mutta se käy päälle jo muutaman Brysselin eurokortteleissa pidetyn tapaamisen jälkeen.

Äkkiä vain tuntuu siltä, että olen aivan liian kaukana kotoa. Ja myös liian etäällä arjesta, elävästä elämästä ja pohjoismaisista ajattelutavoista. Samalla kaipaan kiihkeästi sitä, että Suomi ja suomalaiset olisivat paljon vahvemmin ja aktiivisemmin läsnä kaikessa siinä, mitä tapahtuu noissa samoissa EU-kortteleissa ja toisaalta myös eri jäsenmaiden pääkaupungeissa.

TUON YHTÄAIKAISEN kaipuun ja ahdistuksen takia olen ollut hyvin huojentunut siitä, että julkinen keskustelu Euroopan unionin tulevaisuuden vaihtoehdoista on viimein vilkastunut myös Suomessa. Työmarkkinajärjestöt ovat pohtineet ja selkiyttäneet omia ajatuksiaan ja kantojaan etenkin EMUn syventämisen vaihtoehdoista. Ja näyttää siltä, että ainakin osa poliittisista puolueista ja muista kansalaisjärjestöistä seuraa perässä.

EU-asioita on pohdittu paljon myös maan hallituksessa. Pohdinta on tuottamassa myös tulosta, sillä hallitus antaa eduskunnalle pääministerin ilmoituksen Suomen EU- ja EMU-kannoista marraskuun alkupuolella.

Se on hyvä, sillä Ruotsi järjestää Euroopan komission kanssa huippukokouksen unionin sosiaalisesta ulottuvuudesta jo marraskuun puolivälissä Göteborgissa. Ja komissiokin julkistaa omat jatkoajatuksensa talous- ja rahaliiton tulevaisuudesta niin sanotussa joulukuun kuudennen päivän paketissaan jo Suomen itsenäisyyspäivänä. Suomen hallituksen viralliset linjaukset valmistuvat niihin nähden vasta aivan kalkkiviivoilla. Siksi toivon, että suomalaiset virkamiehet ja diplomaatit ovat saaneet tehdä hallituksen tulevaa linjaa tukevaa vaikuttamistyötä jo paljon ennen pääministerin ilmoitusta.

Euroopan tulevaisuudesta ei tietenkään päätetä marraskuussa Göteborgissa. Sitä ei lyödä lukkoon myöskään komission joulukuun paketissa. Monet eri tulevaisuusvisioissa vilistäneet asiat saavat lopullisen muotonsa vasta vuonna 2019 pidettävien Euroopan parlamentin vaalien jälkeisenä aikana. Uuden unionin peruskiviä kuitenkin mittaillaan ja sovitellaan paikoilleen jo nyt siitä huolimatta. Ja niin on tehty jo monta kuukautta. Siksi Suomen hallituksen tähänastinen hiljaisuus on tuntunut ajoittain oudolta – ja osin myös Suomen omien etujen vastaiselta.

SUOMEN KALTAINEN pieni jäsenmaa ei voi koskaan sanella asialistaa eikä lopullisia reunaehtoja Euroopan unionissa. Se voi kuitenkin vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin hyvinkin paljon, jos se vain on riittävän kiinnostunut tulevaisuuden vaihtoehdoista, osaa ja haluaa ymmärtää myös toisille jäsenmaille tärkeitä kysymyksiä ja näkökulmia ja osallistuu erilaisiin tulevaisuuspohdiskeluihin aktiivisesti ja ajoissa. Unioniasioita ei kuitenkaan valmistella niin tämän päivän Suomessa. Yksi syy siihen löytyy hallitusohjelmasta. Se suhtautuu hyvin pidättyväisesti integraation syventämiseen ja aivan erityisesti unionin nykyisten perussopimusten muuttamiseen ja eurooppalaisen yhteisvastuun lisäämiseen.

HALLITUSOHJELMA ON kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Toinen puoli on se, että myös virkamiesvalmistelu jää monesti kovin kauas säkenöivästä visioinnista. Se pikemminkin poukkoilee edestakaisin vahvan taloutta koskevan asiaosaamisen ja syvän kyynisyyden väliin jäävässä voimakentässä.

Vahva asiaosaaminen on johtanut siihen, että komission ja isojen jäsenmaiden avauksia ja ehdotuksia analysoidaan tarkalla ja lahjomattomalla mitalla. Se on tietysti tarpeen. Mutta se muuttuu ongelmaksi, jos huomio pysyy pelkästään ehdotusten yksityiskohdissa ja niiden torjumisessa. Silloin toisten ehdotuksia muokataan ja parannellaan jossain aivan muualla kuin Suomessa.

Kyynisyys johtaa puolestaan siihen, että Suomen kannat viedään usein eduskuntaan vain pieninä yksittäisinä annospaloina. Sillä suojaudutaan (toisinaan aivan oikeutetusti) sitä vastaan, että eduskunnasta tulisi muutoin liian jyrkkiä ja ehdottomia kantoja Brysselissä ajettavaksi.

Tällaisen voimakentän vaikutuspiirissä käy helposti niin, että unionin tulevaisuuden isosta kuvasta ei käydä laajaa ja yhteistä keskustelua missään vaiheessa. Ja sitten unionin tulevaisuuslinjausten kanssa ollaankin helposti jo puhtaassa ota tai jätä -tilanteessa. Sitä ei voi pitää Suomen eikä unioninkaan kannalta optimaalisena.

MITÄ ASIALLE sitten voisi tehdä? Minulla ei ole siihen lopullista vastausta. Mutta uskon, että vanhasta voimakentästä ulos murtautumista helpottaisi ajatus siitä, että etenkin EMUn syventämisen vaihtoehdoissa on kyse talouden ohella myös politiikasta – ja hyvin vahvasti myös turvallisuuspolitiikasta. Tästä näkökulmasta pitää keskustella myös kansalaisyhteiskunnan parissa. Samalla pitää hyväksyä se, että sitä koskeva yhteinen keskustelu voi päättyä myös erimielisenä.

Sen jälkeen hallituksella ja eduskunnalla on mahdollisuus ja myös velvollisuus linjata Suomen kantoja omien tietojensa, arvojensa ja mieltymystensä pohjalta ja perustella tekemänsä valinnat. Niin demokraattisessa yhteiskunnassa toimitaan muidenkin poliittisten kysymysten kohdalla.

Jos näin tapahtuisi, myös oma Bryssel-ahdistukseni lievenisi tuntuvasti.