Oma maa mansikka

14.08.2017

Toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes pohtii tuoreessa Kanava-lehden kolumnissaan pohjoismaisen sosiaaliturvan hyviä puolia verrattuna esimerkiksi amerikkalaiseen malliin. Vaikka suomalaista lakisääteisiä vuosilomia, pitkiä perhevapaita ja maksutonta koulutusta on helppo pitää lähes itsestäänselvyytenä, ja aina voi valittaa niin lomasäästä, heikosta työllisyydestä kuin korkeista veroistakin, on meillä asiat kuitenkin monilta osin hyvin. Voimme olla varmoja esimerkiksi siitä, ettei oman lapsen kouluttautuminen riipu vanhempien tuloista eikä epäonnistunutta avioliittoa tarvitse jatkaa ainoastaan puolison työnantajan tarjoaman sairausvakuutuksen vuoksi. Siimeksen oheinen kolumni ”Oma maa mansikka” on julkaistu Kanava-lehden numerossa 5/2017.

Kuva: Suvi-Anne Siimes
”Sosiaalivakuutuksen ansiosidonnaisuus varmistaa sen, että ihminen hyötyy omasta työnteostaan niin oman sairasajan turvansa, vanhempainrahansa kuin vanhuudenturvansakin kohdalla siitä huolimatta, että iso osa elinkaaren riskeistä kannetaan yhdessä”, Suvi-Anne Siimes kirjoittaa.

Olen arvostanut tänä kesänä erityisen paljon sitä, että olen kotoisin Suomesta ja Pohjoismaista enkä Amerikan Yhdysvalloista. Syynä on se, että luin alkukesästä Yhdysvalloissa asuvan ja maan kansalaisuudenkin hiljattain ottaneen Anu Partasen kirjan Pohjoinen teoriakaikesta.

Partasen teos on oivaltava ja samalla myös hyvin amerikkalainen kiteytys monista arkielämän asioista, jotka ovat täällä pohjoisessa suorastaan häkellyttävän hyvällä tolalla mahdollisuuksien maana pidettyyn Yhdysvaltoihin verrattuna. Ihmiset ja heidän perheensä saavat runsaasti aikaa ja henkilökohtaista vapautta.

Yksi näistä hyvällä tolalla olevista asioista on työntekijöiden palkallinen vuosiloma. Toinen on lakisääteinen sosiaalivakuutus, joka Partasen mukaan kyllä kertyy täällä pohjoisessakin työnteosta ja rahoitetaan siihen perustuvilla maksuilla, mutta jonka taso ja muut ehdot eivät kuitenkaan sinällään riipu yksittäisen työnantajan anteliaisuudesta.

Partanen kirjoittaa Pohjoismaista hyvin yleistajuisesti ja osin myös mutkia sopivasti oikoen ja yksinkertaistavasti. Hänen sanomansakin on selkeä: pohjoisen teorian lakisääteiset vuosilomat, palkalliset perhevapaat, laadukas ja suhteellisen edullinen päivähoito sekä kaikkien ulottuvilla oleva koulutus ja terveydenhoito helpottavat ihmisten ja heidän perheidensä arkea. Ne tukevat myös ihmisten yksilöllisyyttä ja vapautta – ja etenkin heidän riippumattomuuttaan kulloisestakin työnantajastansa.

Partasen mukaan työpaikan vaihtaminen on ihmisille helpompaa kuin Amerikassa siellä, missä oma sairasvakuutus, lomaoikeus ja mahdollisuus tulot ja työsuhteen turvaavaan vanhempainvapaaseen eivät riipu (ainakaan kokonaan) omasta tai puolison työnantajasta. Myös rakkaus ja perhesuhteet hengittävät kirjan mukaan vapaammin, jos omaa perhettä laajemmatkin turvaverkot ovat olemassa, ja jos lomaa voi viettää myös koko perhe yhdessä. Partasen alkujaan Yhdysvalloissa julkaistu kirja sisältääkin paljon ajatuksia siitä, miten näitä pohjoisen teorian ajatuksia voitaisiin ottaa huomioon myös amerikkalaisen yhteiskunnan kehittämisessä.

SUOMESSA LAKISÄÄTEISIÄ vuosilomia, pitkiä perhevapaita ja maksutonta koulutusta on helppo pitää lähes puuduttavina itsestäänselvyyksinä. Lomasäästä voi pohjoisessa valittaa niin halutessaan vaikka aina, samoin kuin heikosta työllisyydestä, korkeista veroista ja puutteellisista työnteon kannustimistakin. Ja huomauttaa, että julkiset palvelutkin ovat toki suhteellisesta hyvyydestään huolimatta kaukana täydellisestä.

Omaa maata ja sen malleja kannattaa tästä huolimatta katsoa joskus myös ulkopuolelta. Sen hyvät ja säilyttämisen arvoiset puolet kun näkyvät joskus paremmin nimenomaan sieltä. Joskus ne osataan myös sanoittaa selkeimmin sieltä.

Olen Partasen kirjan luettuani itse taas kerran hyvin tietoisesti iloinen ja kiitollinen siitä, että saan tehdä työtä ja maksaa veroja ja pakollisia sosiaalivakuutusmaksuja – ja viettää myös omaa palkallista lomaani – juuri tässä maapallon kolkassa. Allekirjoitan myös Partasen näkemyksen siitä, että pohjoisen teorian ytimestä ja etenkin sen tavasta kantaa erilaisia arkeen ja elämänkaareen liittyviä riskejä voi halutessaan löytää myös hienon ajatuksen rakkaudesta ja vapaudesta.

Työntekoon kohdistuvat verot ja vakuutusmaksut ovat Pohjoismaissa korkeita. Mutta niiden vastapainoksi ihminen saa varmuuden siitä, että oman lapsen kouluttautuminen ei ole (ainakaan teoriassa) kiinni vanhempien tuloista ja varallisuudesta vaan lapsen omista lahjoista ja haluista. Ja että epäonnistunutta avioliittoa ei tarvitse jatkaa hampaat irvessä ainoastaan siksi, että oman vakavan sairauden hoidon rahoitus onnistuukin vain puolison, mutta ei oman työnantajan tarjoamassa sairausvakuutuksessa. Ja että työpaikan tai uranvaihdon yhteydessä menee tosiaan uusiksi ainoastaan se oma ura ja työpaikka, mutta ei koko perheen terveydenhuolto ja sosiaaliturva.

VAPAUS EI tietenkään ole rajatonta edes täällä pohjoisessa. Eikä valtio kanna täälläkään kaikkia riskejä yksilön puolesta. Sosiaalivakuutuksen ansiosidonnaisuus varmistaa sen, että ihminen hyötyy omasta työnteostaan niin oman sairasajan turvansa, vanhempainrahansa kuin vanhuudenturvansakin kohdalla siitä huolimatta, että iso osa elinkaaren riskeistä kannetaan yhdessä. Riskit muuttavat toki toteutuessaan ihmisen elämäntilannetta, mutta eivät lopullisesti vaaranna sitä.

Pohjoinen teoria tarvitsee kuitenkin toimiakseen sekä riittävän korkeaa työllisyyttä että riittävän vahvaa vastavuoroisuutta. Jokaisen yksilön ja sukupolven pitää olla (ainakin teoriassa) oman elinkaarensa aikana vuorollaan sekä nettosaajan että nettomaksajan roolissa. Ilman sitä yhteisen riskinkannon idea ei oikein pysy elossa.

POHJOISMAISTA MALLIA ja sen eroja Yhdysvaltoihin verrattuna on varmasti tarkasteltu paljon Partasen kirjaa syvällisemmin ja yksityiskohtaisemmin monessa tieteellisemmässä teoksessa. Pohjoiseen teoriaan tutustuminen kannattaa mielestäni siitä huolimatta. Kirja kirkasti ainakin itselleni sitä, että oman mallimme olennaisin ja samalla myös säilyttämisen arvoisin piirre on kaikesta huolimatta nimenomaan työhön ja siitä saatuun ansioon perustuvassa sosiaaliturvassa.

Työ toki muuttaa muotoaan sekä nyt että tulevaisuudessa. Työ ei kuitenkaan katoa, kuten ei katoa sekään, että ihminen tarvitsee vaivaa nähdäkseen aina myös jonkinlaisen palkinnon itselleen ja omalle perheelleen siitä, että käyttää johonkin aikaansa ja tarmoansa. Siksi ajatus siitä, että lain takaama turva olisi kaikille vain yksi ja sama yksilön omasta panoksesta riippumatta, ei johda optimaaliseen tulokseen koko yhteiskunnan kannalta. Tämä on mielestäni hyvä pitää mielessä myös Sipilän hallituksen nyt työn alle ottamassa sosiaaliturvan kokonaisuudistuksessa.