Pääministerin ero

15.04.2019

Toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes pohtii Sipilän hallituksen eroa ja sen herättämiä reaktioita. Siimeksen mielestä on kummallista, että juuri ketään ei tuntunut haittaavan, ettei maallamme ollut maaliskuun alun jälkeen enää eduskunnalle vastuussa olevaa poliittista hallitusta. Siimes toteaa kuuluvansa niihin ihmisiin, joiden mielestä poliittisilla instituutioilla ja niiden vakauden ja uskottavuuden vaalimisella on koko ajan enemmän väliä tässä yhä levottomammaksi käyvässä maailmassa. Siksi hän ei pitänyt Juha Sipilän eropyyntöä kunniallisena. Siimeksen oheinen kolumni ”Pääministerin ero” on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 3/2019.

Suvi-Anne Siimes
”Omassa maailmankuvassani pääministeri ei koskaan edusta vain itseään ja omaa puoluettaan. Hän kantaa harteillaan myös keskeistä poliittista instituutiota ja siihen liittyvää ajatusta yhteiskunnallisesta jatkuvuudesta. Siksi pääministerin pitäisi mielestäni välttää liiallista omahyväisyyttä”, Suvi-Anne Siimes kirjoittaa.

Toimittaja Saska Saarikoski kuvasi Helsingin Sanomissa maaliskuussa ilmestyneessä kolumnissaan ”Juha Sipilä on uusi mies, jolla on elämä edessään” (HS 15.3.2019) huikean hienosti siitä, miten nopeaksi poliittisen uutisoinnin sykli on muuttunut isojenkin asioiden äärellä. Hän käytti esimerkkinä viikkoa aiemmin tapahtunutta Sipilän hallituksen eroa.

Sipilän hallituksen eronpyyntöön liittynyt uutissykli kesti Saarikosken mukaan Helsingin Sanomien verkkoversiossa tasan kahdeksan tuntia ja 23 minuuttia. Perjantaina hieman ennen aamuyhdeksää tietoon tullut asia oli siis uutisoitu, useaan kertaan täydennetty, toimituksessa analysoitu ja pääkirjoitukseen asti paketoitu jo ennen kuin samana aamuna kokopäivätöihin lähteneet ihmiset olivat edes ehtineet kunnolla palata töistä takaisin koteihinsa.

Saarikosken mielestä tällainen sykli muuttaa myös politiikan aikayksikköjä. Hyvin lyhyenajan sisällä tapahtuva massiivinen uutisrummutus luo tunteen siitä, että asia on jo puhuttu puhki. Sen jälkeen siirrytään kohti uusia aiheita, eikä menneisyys enää ainakaan hetkeen kiinnosta.

JA JUURI niin siis kävikin. Poliittisesti vastuullisesta pääministeristä toimitusministeristön vetäjäksi muuttunut Juha Sipilä ajoi jo samana iltana pois partansa, vaihtoi pukunsa tuulitakkiin ja aloitti uuden elämän puolueensa vaalivankkureiden vetäjänä.

Valtiopäivät keskeytettiin reilua viikkoa myöhemmin likimain normaaleissa merkeissä, ja kaikkien muidenkin ehdokkaiden arki täyttyi vaalikentillä kulkemisesta, omien vaihtoehtojen esittelemisestä ja poliittisten vastustajien kanssa väittelemisestä.

Juuri ketään ei haitannut – eikä edelleenkään haittaa – että maallamme ei ollut enää eduskunnalle vastuussa olevaa poliittista hallitusta. Minusta se kuitenkin oli ja on edelleen kovin outoa ja kummallista.

MINULLA ON toki ikäni puolesta toinen jalka tukevasti kiinni menneisyyden kovin toisenlaisissa aikayksiköissä. Mutta kyse on myös arvoista ja asenteista.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä poliittisilla instituutioilla ja niiden vakauden ja uskottavuuden vaalimisella on koko ajan enemmän väliä tässä yhä levottomammaksi käyvässä maailmassa. Siksi en pitänyt Juha Sipilän eronpyyntöä kunniallisena.

En ajattele, että maailma paranisi myöskään hänen ylenpalttisesta moittimisestaan. Sipilän menettelyyn liittyneistä hurraa-huudoista ja täysille saleille heti samana viikonloppuna pidettyjen tupailtojen ylenpalttisesta hehkutuksesta olisi mielestäni kuitenkin ollut syytä pidättäytyä hänen puolueessaan keskustassa.

Jos pääministerin eronpyyntö vajaa kuukausi ennen eduskuntavaaleja – ja vain muutama päivä sen jälkeen, kun vaalien ehdokaslistat olivat umpeutuneet – on edellisten vaalien suurimmalle voittajalle ilon aihe ja merkki ”politiikan paluusta politiikkaan”, maamme tulevaisuus ei todellakaan ole valoisa. Se on pikemminkin hyvin tunkkainen ja kauas menneisyyteen kurottava – kuitenkin sillä erolla, että omaa ja puolueen etua ei silloin ajettu yksinomaan oma-aloitteisesti vaan ainakin osin myös maamme ulkoisesta toimintaympäristöstä johtuneiden uhkien torjumiseksi.

Nyt mitään sellaista uhkaa ei ollut näköpiirissä.

Pääministeri on toki aina lihaa ja verta oleva ja sitä kautta myös ajoittain erehtymään taipuvainen ihminen. Hänellä on omat poliittiset arvonsa ja tavoitteensa, ja hän käy jatkuvaa poliittista kamppailua niiden puolesta.

Omassa maailmankuvassani pääministeri ei kuitenkaan koskaan edusta vain itseään ja omaa puoluettaan.

Hän kantaa harteillaan myös keskeistä poliittista instituutiota ja siihen liittyvää ajatusta yhteiskunnallisesta jatkuvuudesta. Siksi pääministerin pitäisi mielestäni välttää liiallista omahyväisyyttä.

Isoimmat taktiset manööveritkin tulisi jättää tilanteisiin, joissa koetellaan koko valtakunnan vakautta, ei vain oman puolueen vaalitaktista etua.

Politiikassa toki saa ja usein tuleekin pitää omiensa puolta. Mutta sitä ei pitäisi tehdä pääministerin roolin ja parlamentaaristen valtasuhteiden kustannuksella.

EDUSKUNNASTA POIS jäävä keskustan pitkäaikainen kansanedustaja Seppo Kääriäinen pohti 27. maaliskuuta Twitterissä sitä, miten erilaista on olla tarkkailijana kuin vaaleja käyvänä ehdokkaana: ”Hanki kantaa kulkijaa. Kirkas on aurinko. Vaalikeväänä huomaa, miten valtava ero on ehdokkaan ja tarkkailijan elämässä. Lenkillä mietittyä: Olipa uusi hallitus mikä tahansa, ulkopoliittista yhteisymmärrystä yli hallitus-oppositiorajan pitää vaalia.”

Mielestäni Kääriäisen toive on olennainen ja tärkeä. Itse lisäisin siihen vielä sen, että myös parlamentaarisen demokratian keskeisiä instituutioita ja niiden välisiä valta- ja vastuusuhteita olisi hyvä vaalia riippumatta siitä, kuka on kulloinkin hallituksessa ja kuka oppositiossa.

Tasavallan presidentti on toki kansakunnan vakauden ja jatkuvuuden korkein takaaja. Yksinomaan hänen varaansa ei kuitenkaan kannattaisi aivan kaikkea laskea. Ulkoisesti yksituumainen ja vahva kun voi olla vain se, joka haluaa selvitä pahimmistakin vastoinkäymisistä pää pystyssä myös sisäpolitiikan saralla.

Pääministerin asema on enemmistöparlamentarismin oloissa vahva ja merkittävä. Siksi hänen ei tule osoittaa kaapin paikkaa eduskunnalle vaan ainoastaan eduskunnan hänelle.

Hallituksen tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Jos se katoaa, on aika erota normaalissa järjestyksessä. Muunlaiset tavat toimia johtavat helposti siihen, että vaalien ajankohdasta aletaan kuin varkain päättää yksinomaan pääministerin esikunnassa.