Politiikan korjausliike

22.04.2016

Suvi-Anne SiimesKolumnin on kirjoittanut toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes, ja se on julkaistu Kanava-lehden numerossa 3/2016.

Jos politiikka on jossain rikki, niin Kreikassa. Se tuli selväksi, kun luin James Angeloksen teoksen The Full Catastrophe. Inside the Greek Crisis. Kirja tarttui mukaani lentokentältä alkuvuodesta ja se sai minut mietteliääksi useamman viikon ajaksi.

Kirjan varsin arkiset, pääosin kaukana Ateenasta tehdyt haastattelut ja matkakertomustyyppiset kuvaukset Kreikan eri hallitusten toimista ja niiden vaikutuksista, kreikkalaisten puolueiden ja niiden kannattajien välisistä suhteista sekä koko yhteiskunnan läpäisevästä liki täydellisestä vastuunkannon puutteesta toivat mieleeni monia ikäviä kehityskulkuja myös tämän päivän Suomesta.

Meillä poliitikot eivät toki osta ääniä nimittämällä omia kannattajiaan tai näiden sukulaisia julkisiin virkoihin, eivätkä kansalaiset paikkaa sosiaaliturvansa riittämättömyyttä ostamalla väärennettyjä lisäturvaan oikeuttavia lääkärintodistuksia. Mutta yllättävän moni täälläkin ajattelee, että syy ongelmiimme on jossain maamme rajojen ulkopuolella tai että kaikki yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkaista lisäämällä julkisia menoja.

SUOMEN HALLITUSTEN kyky tehdä päätöksiä on heikentynyt viime vuosina. Ja silloinkin, kun päätöksiä saadaan aikaan, ne tehdään aikaisempaa poukkoilevammin ja nurkkakuntaisemmin. Useampikin kokenut poliitikko – ja jopa muutama omaa tonttiaan menestyksekkäästi hoitanut entinen ministeri – on kertonut viime aikoina avoimesti turhautuneensa siihen, että politiikassa ei enää kyetä laittamaan isänmaan etua oman puolueen edun edelle.

Isänmaan etu ei tietenkään ole yksiselitteinen asia, ja monipuoluehallitusten johtaminen on tunnetusti vaikea asia. Yksi hyvän johtamisen tunnusmerkeistä on tästä huolimatta kyky asettaa organisaation etu oman edun edelle. Jos siihen ei enää kyetä Suomen politiikassa, menomme ei juuri poikkea Kreikasta. Enkä nyt tarkoita yhtäläisyyttä valtionvelan määrässä ja talouden muissa tunnusluvuissa (niitä ei ole) vaan poliittisen toiminnan ja päätöksenteon ydinlogiikassa.

ONKO AINOA mahdollisuus sitten vain murehtia tapahtunutta kehitystä? Vai voisiko rikki mennyttä politiikkaa koittaa jollain tapaa korjata? Mielestäni voisi. Ja korjaus kannattaisi aloittaa puolueiden toiminnasta.

En itse usko, että pääsyy politiikan rikkoutumiseen löytyy politiikan henkilöitymisestä tai edes sen osittaisesta viihteellistymisestä. Uskon, että kyse on pikemminkin puolueiden perustehtävässä pidemmän ajan kuluessa tapahtuneesta muutoksesta.

Puolueet ovat nykyisin yhä enemmän pelkkiä vaaliorganisaatioita ja yhä vähemmän, jos ollenkaan pitkäjänteisen yhteiskunnallisen ajattelun keitaita. Pohdinnan ja ohjelmallisuuden perinne elää kyllä edelleen vahvana keskustassa, vaikka sen liekki hiipuukin aina silloin, kun puolue on hallituksessa. Samaa perinnettä tunnutaan – ilahduttavaa kyllä – rakennettavan myös perussuomalaisissa.

Kokoomuksessa ja Sdp:ssä pitkäjänteisempi pohdinta tuntuu sen sijaan olleen jo pitempään alamäessä ja taktisempi kannanmuodostus puolestaan vahvassa nosteessa.

En itse kaipaa puolueisiin aatteellisten lippujen vimmattua liehuttamista enkä välttämättä edes niiden nykyistä näkyvämpää salkoihin nostamista. Sen sijaan toivoisin sitkeää ja pitkäjänteistä talouteen ja yhteiskuntaan perehtymistä sekä vakavamielistä ja ennakkoluulotontakin ratkaisujen ja toivottujen kehityssuuntien etsimistä ja esiin nostamista. Siis jotain sellaista, minkä ajateltiin joskus hoituvan vuosia sitten perustetuissa puolueita lähellä olevissa ajatuspajoissa.

Jos puolueissa ei keskitytä ajattelemiseen, yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja aloitteellisuuden avaimet ovat jossain muualla, esimerkiksi koti- ja ulkomaisilla virkamiehillä ja tietysti myös erilaisten erityisryhmien taitavimmilla edunvalvojilla.

Sekä virkamiehiä että erilaisia edunvalvojia tarvitaan ilman muuta myös tulevaisuudessa. Poliitikkojen ja puolueiden pitäisi kuitenkin aina perehtyä asioihin ainakin sen verran, että moniarvoinen yhteiskunnallinen keskustelu ja tarjolla olevien ratkaisuvaihtoehtojen monipuolinen arviointi olisi mahdollista.

POLITIIKAN KORJAAMISEEN tarvitaan mielestäni myös vihapuheen vähentämistä. Sitä esiintyy nimittäin aivan liikaa myös poliitikkojen keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Sanat ja teot eivät toki ole siellä aivan yhtä räikeitä kuin sosiaalisessa mediassa tai poliitikkojen kansalaisilta saamassa vihapostissa. Mutta halu ylentää itsensä ja olla ymmärtämättä omasta ajatuksesta poikkeavia näkökulmia on usein aivan sama.

Toisten suita ei tietenkään voi eikä pidä tukkia. Mutta itse voisi olla leimaamatta ja demonisoimatta niitä, joiden kanssa on eri mieltä.

Jokaisen poliitikon ja muunkin aktiivisen kansalaisen pitäisi pikemminkin lisätä kuin vähentää vuorovaikutustaan ja yhteistyötään jopa täysin toisella tavalla ajattelevien ihmisten kanssa. Tällaiset kohtaamiset synnyttäisivät uusia ideoita ja uudenlaisia koalitioita. Ne auttaisivat vähentämään nurkkakuntaisten ratkaisujen määrää päätöksenteossa.

Menetelmä toimii hyvin työelämän ja yritysmaailman tilanteissa. Miksi asia olisi toisin yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa?