Pysyvä megatrendi

28.10.2019

Toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes muistelee muutoksia, joita eläkejärjestelmään tehtiin silloin kun hän itse toimi politiikassa. Tuolloin 90-luvulla kansaneläkkeestä tehtiin vähimmäiseläke, jota maksetaan vain niille, joiden muut eläketulot jäävät vähäisiksi. Lakisääteinen työeläke nostettiin ensisijaiseksi vanhuuden turvaksi. Viime vuosina eduskuntapuolueiden sosiaalipoliittinen painopiste on kuitenkin ollut kansaneläkkeen ja takuueläkkeen korotuksissa, ja onpa puheissa mainittu jo kertyneiden ansioeläkkeiden leikkaaminenkin. Eetos on siis muuttunut toisenlaiseksi kuin 1990-luvulla tai jopa 2010-luvun alussa. Siimes kirjoittaa havainnoistaan kolumnissaan ”Pysyvä megatrendi”, joka on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 7/2019.

Suvi-Anne Siimes
”Moni tänään politiikassa aktiivisesti mukana oleva ei enää muista eikä tietenkään ikänsä perusteella edes tunne aiempia eläkepoliittisia valintoja. Yhä useammalle on myös epäselvää se, mitkä edes ovat vähimmäis- ja ansioeläkkeen roolit yhteiskunnassa. Siksi eläkekeskustelukin poikkeaa monin osin aiemmasta”, Suvi-Anne Siimes kirjoittaa.

Väestön ikääntyminen on yksi aikamme megatrendeistä. Se oli ajankohtainen jo silloin, kun toimin itse politiikassa. Ikääntymisen kustannuksia padottiin tuolloin muun muassa poistamalla aiemmin kaikille yli 64-vuotiaille maksettu kansaneläke niiltä, joille oli kertynyt tietyn rajan ylittävä määrä itse ansaittua työeläkettä.

Tämä kansaneläkkeen niin sanottu työeläkevähenteisyys oli iso muutos eläkepolitiikan periaatteissa, ja se astui voimaan vuoden 1996 alussa. Muutos oli poliittisesti vaikea, mutta sosiaalipoliittinen linja oli kirkas ja selkeä: kansaneläkkeestä tehtiin aito vähimmäiseläke, jota maksetaan vain niille, joiden muut eläketulot ovat hyvin vähäisiä tai peräti olemattomia. Lakisääteinen työeläke ajateltiin puolestaan ensisijaiseksi vanhuuden turvaksi niille, joilla oli oman työuran aikana kertynyt siihen oikeuttavia ansioita.

Toki työeläkkeen saajia ja maksajiakin körmyytettiin 1990-luvulla muun muassa heikentämällä työeläkkeiden indeksointia ja siirtämällä osa työeläkemaksusta työntekijöiden maksettavaksi. Nämä päätökset eivät kuitenkaan muuttaneet työeläkejärjestelmän perusperiaatteita. Lisäksi kansaneläkkeen työeläkevähenteisyys korosti ansioeläkkeen merkitystä vanhuuden turvan ensisijaisena vaihtoehtona.

Yhteiskunnallinen yksimielisyys kansaneläkkeen roolista aitona vähimmäiseläkkeenä oli pitkään laaja ja kattava. Sen saannin ehdot osoittautuivat kuitenkin jo melko pian liian ankariksi. Siksi pienimpien työeläkkeen saajien asemaa päädyttiin parantamaan vuonna 2011 voimaan tulleen takuueläkkeen avulla.

Takuueläke paransi pienituloisten ansioeläkkeen saajien tilannetta. Samalla se myös monimutkaisti Suomen eläkejärjestelmän kokonaisuutta ja loi siihen kohdan, jossa kaikkein pienipalkkaisimpia töitä tekevät ihmiset eivät enää aina hyötyneetkään oman työuransa pidentämisestä.

Työuran jatkaminen lisäsi toki heidän elinkaariansioitansa. Mutta heidän siitä työeläkkeen nousun muodossa saamansa hyöty liukeni helposti kokonaan pois, kun takuueläke pieneni vastaavalla summalla näiden kahden eläkkeen yhteensovituksessa. Myöhempinä vuosina toteutetut kansan- ja takuueläkkeen korotukset ovat vain laajentaneet tätä pienituloisen ansiotyön tekemisen kannalta ongelmallista aluetta.

Syntynyt tilanne voi ajan myötä heikentää työeläkkeen legitimiteettiä. Samalla se hämärtää kansan- ja takuueläkkeiden roolia vähimmäiseläkkeinä. Takuueläke myös eroaa yhdellä perustavalla tavalla kansan- ja työeläkkeestä: se ei kuljekaan ikääntyneen ihmisen mukana, jos hän haluaa asua Suomen sijasta jonkin muun EU- tai Eta-maan alueella.

Tämä ero ei ehkä ole ikäihmisten kannalta juuri nyt kovin merkittävä. Sen merkitys voi kuitenkin kasvaa tulevina vuosikymmeninä, kun aiempaa liikkuvampaa elämää viettäneet nuoremmat ikäpolvet alkavat olla eläkeiässä. Ero vaikuttaa myös siihen, millaisen eläketulon kaikkien pienituloisimmat ansioeläkkeen saajat voisivat ottaa mukaansa, jos he haluaisivat asua eläkkeellä ollessaan pysyvästi jossain muualla kuin Suomessa.

MONI TÄNÄÄN politiikassa aktiivisesti mukana oleva ei enää muista eikä tietenkään ikänsä perusteella edes tunne näitä aiempia eläkepoliittisia valintoja. Yhä useammalle on myös epäselvää se, mitkä edes ovat vähimmäis- ja ansioeläkkeen roolit yhteiskunnassa. Siksi eläkekeskustelukin poikkeaa monin osin aiemmasta.

Eduskuntapuolueiden sosiaalipoliittinen painopiste on ollut jo pitkään kansaneläkkeen ja takuueläkkeen korotuksissa. Sen rinnalla puhutaan lähinnä työeläkkeiden tulevasta heikentämisestä ja ääritapauksessa jopa jo kertyneiden ansioeläkkeiden leikkaamisesta.

Eetos on siis kovin toisenlainen kuin 1990-luvulla tai edes 2010-luvun alussa. Ehkä se kertoo siitä, että ikääntymisen megatrendi ei edelleenkään hellitä. Ja että meidän on edelleen vaikea hyväksyä sitä, että joudumme joka tapauksessa kantamaan kaikki ikääntymisestä johtuvat kustannukset myös tulevaisuudessa. Voimme valita vain tavan, jolla asian hoidamme.

Eläkeläisiä on jo nyt paljon. Heillä on siksi paljon merkitystä politiikassa. Nykyiset ja tulevat eläkeläiset ovat kuitenkin hyvin tärkeitä myös yksityisen kulutuksen maailmassa.

Eläkeläisten kulutusmahdollisuudet riippuvat suoraan nykyisten ja tulevien kokonaiseläkkeiden tasosta ja epäsuorasti eläkejärjestelmään kohdistuvasta luottamuksesta. Tämä on hyvä muistaa nyt, kun maamme talouskasvu ja työllisyyden kehitys saattavat olla lähivuosina jälleen kerran vain yhden kortin eli kotimaisen kysynnän ja yksityisen kulutuksen varassa.

JOS ELÄKKEIDEN leikkaamisesta aletaan keskustella yksittäisiä heittoja enemmän, huoli oman vanhuudenturvan riittävyydestä voi saada kaikki kynnelle kykenevät kotitaloudet säästämään nykyistä enemmän.

Kaikki säästäminen on toki sinällään positiivista nykyisessä hyvin velkaantuneiden kotitalouksien Suomessa. Säästämisen lisääminen on kuitenkin aina pois tämän päivän kulutuksesta – siis siitä markkinavoimasta, joka piti taloutemme nenän verran vedenpinnan yläpuolella esimerkiksi vuoden 2007 finanssikriisiä seuranneen, noin 10 vuoden mittaisen heikon talouskasvun aikana.

On hyvin mahdollista, että tätä nenää pinnan yläpuolella pitävää voimaa tarvitaan kipeästi myös tulevaisuudessa.

Nuoremmilla sukupolvilla on perusteltu syy olla huolissaan omien tulojensa kehityksestä. Ja osin myös siitä, miten he selviävät kasvavan vanhusväestön hoiva- ja eläkevastuun rahoittamisesta kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Nuorilta unohtuu kuitenkin helposti se, että Euroopan unionin takaama ja heidän itsensäkin suuressa arvossa pitämä vapaa liikkuvuus koskee myös eläkeläisiä.

En usko, että kaikki suomalaiset eläkeläiset voisivat tai edes haluaisivat käyttää tätä liikkumisoikeuttaan käytännössä. Mutta mielestäni kaikkien työikäisten etu on se, että Suomessa ansaitut työeläkkeet ja täällä maksettavat kansaneläkkeet kulutettaisiin mahdollisimman suurelta osin Suomen omassa kansantaloudessa myös tulevaisuudessa.

Siksi eläkejärjestelmään kohdistuvasta luottamuksesta kannattaa huolehtia myös pian alkavan 2020-luvun Suomessa.