Tasapainon tavoite karkaa

22.06.2017

Työllisyyden kasvu on erinomaista eläkepoliittista elvytystä ja oiva tapa puskuroida eläköitymisaallon vaikutuksia, toteaa ekonomistimme Mauri Kotamäki. Mutta mikä olisi riittävä työllisyysaste ja miten siihen voisi päästä? Entä miten esimerkiksi eläkeuudistuksen läpiviennissä onnistuttiin aiheen haastavuudesta huolimatta? Kotamäki pohtii muun muassa näitä kysymyksiä artikkelissaan, joka on alun perin julkaistu Talouselämän Tebatti-palstalla 22.6.2017 (Talouselämä 24/2017).

Kuva: Mauri Kotamäki
”Nykyisin yhden vanhuksen hoivasta vastaa verovaroin kolme työikäistä. Tulevaisuudessa hoivan rahoittaa enää kaksi työikäistä. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan kaventuminen aiheuttaa paineita julkisen talouden kestävyydelle”, Mauri Kotamäki kirjoittaa.

Viime vuonna Suomessa jäi vanhuuseläkkeelle ennätysmäärä ihmisiä, noin 57 000 henkilöä. Vertailun vuoksi: samana vuonna syntyi vain 53 000 lasta.

Korkea eläköityneiden määrä on seurausta jo pitkään tiedossa olleesta ikärakenteen muutoksesta. Väestön vanheneminen ei ole mikään ohimenevä ilmiö. Vanhushuoltosuhde – vanhusten suhde työikäisiin – kasvaa jyrkästi 2030-luvulle tultaessa.

Tämän jälkeen kasvu hidastuu, mutta jatkuu kuitenkin.

Eliniän pidentyminen on yksilön näkökulmasta mahtava asia. Samalla se luo kuitenkin haasteen julkiselle taloudelle ja eläkejärjestelmän kestävyydelle.

Nykyisin yhden vanhuksen hoivasta vastaa verovaroin kolme työikäistä. Tulevaisuudessa hoivan rahoittaa enää kaksi työikäistä. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan kaventuminen aiheuttaa paineita julkisen talouden kestävyydelle.

Pitkällä aikavälillä julkisen alan työntekijöiden eläkejärjestelmä on lievästi ylijäämäinen, kun taas yksityinen sektori on hieman alijäämäinen. Yksityisillä aloilla eläkemaksuun kohdistuu siis ennen pitkää nostopainetta. Eläketurvakeskuksen laskelmien mukaan muutaman prosentin kymmenyksen korotuspaine ajoittuu 2020-luvulle.

Työeläkemaksu on tänä vuonna yksityisaloilla keskimäärin 24,4 prosenttia palkasta. Keskivertopalkansaajan noin 3 300 euron palkasta maksetaan yli 800 euroa työeläkemaksua kuukaudessa.

Maksurasitus työntekijän ja työnantajan lompakolle on huomattava. Nousupaineesta voidaankin perustellusti olla huolissaan.

2020-luvun maksupaine on mahdollista purkaa työllisyyttä parantamalla. Pysyvä, noin puolen prosenttiyksikön kasvu työllisyysasteessa johtaisi eläkemaksujen vakautumiseen ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi.

Eläkejärjestelmän pidemmän aikavälin – puhumattakaan koko julkisen talouden – tasapainottaminen vaatisi kuitenkin selvästi kunnianhimoisempia toimia.

JOKA TAPAUKSESSA työllisyyden kasvu on erinomaista eläkepoliittista elvytystä ja oiva tapa puskuroida eläköitymisaallon vaikutuksia. Aloittaessaan vuonna 2015 Juha Sipilän (kesk) hallitus asetti tavoitteeksi 72 prosentin työllisyysasteen.

Tavoite on oikeansuuntainen, mutta kiire tulee, jos vuonna 2019 aiotaan olla maalissa. Viime vuonna työllisyysaste oli 69,1.

Joidenkin arvioiden mukaan edes 72 prosenttia ei riitä. Valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäki on tähynnyt jopa yli 80 prosenttiin julkisen talouden tasapainottamiseksi 2020-luvun lopulla.

Nykymaailmassa Hetemäen luku kuulostaa suorastaan absurdilta. Toisaalta viime vuonna Norjan työllisyysaste oli noin 74, Tanskan 75 ja Ruotsin yli 76. Ahvenanmaalla liikutaan Sveitsin lukemissa, yli 80 prosentissa.

Näihin maihin verrattuna hallituksen tavoite kuulostaa oikeastaan maltilliselta. Kuinka hallituksen tai peräti Hetemäen työllisyystavoitetta kohti sitten voisi liikkua?

ELÄKEJÄRJESTELMÄN KESTÄVYYTTÄ on turvattu eläkkeiden rahastoinnilla ja vaikuttavilla rakenteellisilla uudistuksilla. Erityisesti elinaikakerroin ja eläkeiän sitominen elinajan odotteeseen ovat olleet keinoja huolehtia eläkkeiden rahoituksesta.

Eläkeuudistus ei ollut mikään helppo rasti. Esimerkiksi eläkeiän nosto on herättänyt monissa huolta ja epäilyksiä. Kuinka näin merkittävä uudistus saatiin läpi samalla, kun nykyhallituksella on ollut vaikeuksia käydä edes keskustelua esimerkiksi yritystukien vähentämisestä tai perhevapaajärjestelmän uudistamisesta?

Ensinnäkin, kriisitietoisuus julkisen sektorin tolasta oli tarpeeksi korkealla eläkeneuvotteluiden aikaan. Riittävän moni ymmärsi, ettei silloisella tiellä olisi voitu jatkaa pitkälle tulevaisuuteen.

Toiseksi, eläkeuudistus neuvoteltiin kolmikannassa, jolloin riittävän moni suomalainen oli työnantajien ja työntekijöiden edustuksen kautta mukana neuvottelupöydässä. Hallitus asetti uudistukselle tavoitteeksi yhden prosenttiyksikön kestävyysvajeen leikkauksen, ja työmarkkinaosapuolet etsivät parhaat mahdolliset ratkaisut tämän rajoitteen sisällä.

Kolmanneksi, uudistuksen keskeisin muuttuja, eläkeikä, nousee pikkuhiljaa. Asteittainen muutos pehmentää uudistuksen vaikutuksia ja lisää kansalaisten sopeutumismahdollisuuksia. Sama mekanismi on toiminut muun muassa asuntolainan korkovähennyksessä. Tätä hivutustaktiikkaa soisi käytännön politiikassa käytettävän enemmänkin silloin, kun vaikeat ratkaisut ovat välttämättömiä.

Rakenteelliset uudistukset työllisyysasteen nostamiseksi ovat siis tarpeen sekä nyt että tulevilla vaalikausilla. Keinoista on aina erimielisyyttä. Tärkeintä on, että kulloinenkin hallitus tekee päätöksensä hyvän valmistelun ja tiedon pohjalta yhteistyössä asiantuntijoiden kanssa.