Vastaanottokeskus naapurissa

12.08.2016

Toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes kertoo kokemuksistaan ja näkemyksistään turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen naapurina asumisesta. Siimes ei pitänyt keskuksen tuloa sinällään huonona asiana, mutta hänen mielestään aktiivisen viestinnän laiminlyönti keskusten perustamisen yhteydessä oli virhe. Siimeksen kolumni ”Vastaanottokeskus naapurissa” on julkaistu tuoreessa Kanava-lehden numerossa 5/2016.

Suvi-Anne Siimes
"Se, että ensimmäiset tiedot vastaanottokeskusten perustamisesta löytyivät useimmiten vastamediasta, oli paitsi vastenmielistä, myös vaarallista. Sen ei saa antaa enää toistua edes erityistilanteissa", kirjoittaa Suvi-Anne Siimes.

Suomeen tuli viime syksynä poikkeuksellisen paljon turvapaikanhakijoita. Oma kotiympäristönikin muuttui sen takia huimasti yhden ainoan viikonlopun aikana, kun naapurustoni tyhjiin toimistorakennuksiin perustettiin ilman sen kummempaa ennakkovaroitusta turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus.

Olen avoimen, vauraan ja demokraattisen yhteiskunnan kansalainen ja kasvatti. Laki on siksi turvannut minulle monien muiden oikeuksieni ohella myös sen, että olen saanut tiedot rakennetun ympäristön muutoksista ennakoivasti ja ajoissa. Myös viranomaisten muu toiminta on ollut valtaosan aikuisikääni hyvin avointa ja media luotettavaa ja moniarvoista.

Siksi olin tälläkin kertaa tietoinen Suomeen suuntautuneesta turvapaikanhakijoiden virrasta, Tornioon pikavauhtia perustetusta järjestelykeskuksesta ja siitä, että uusia vastaanottokeskuksia tarvittiin nopeasti.

Tiesin myös, että täydet bussit lähtivät niihin aikoihin Torniosta etelään usein niin, että lopullinen määränpää selvisi kuljettajallekin vasta matkan aikana.

Vastaanottokeskuksen perustaminen naapuriini oli siitä huolimatta yllätys. Siitä kertoi ainoastaan parin rivin uutinen päivälehden nettisivuilla. Ja sekin julkaistiin perjantai-iltana vajaata tuntia ennen kuin ensimmäinen linja-auto oli perillä.

EN PITÄNYT vastaanottokeskuksen tuloa sinällään huonona asiana. Vietin siksi viikonlopun hyvillä mielin muualla. Mutta kun kävelin maanantai-iltana töiden jälkeen kuntosalille, huomasin, että vastaanottokeskuksina toimivia rakennuksia olikin jo kaksi ja että niihin oli majoitettu muutaman päivän aikana useita satoja ihmisiä. Missään ei ollut naisia, lapsia eikä perheitä. Oli vain satoja ja taas satoja miehiä. Ja lisää tuli koko ajan.

Säännöllisesti seuraamistani medioista ei löytynyt asiasta lisätietoja. Niitä ei ollut myöskään viranomaisten verkkosivuilla. Asiasta kerrottiin jotain vain netissä ilmestyvän MV-lehden sivuilla. Siihen jouduin tyytymään, kun muuta ei ollut tarjolla.

MV-lehteen turvautuivat ilmeisesti monet muutkin, sillä keskuksen lähellä alkoi pian hiippailla iltaisin enemmänkin tavanomaisesta naapurustostani poikkeavia ihmisiä. He kuvasivat vastaanottokeskuksia kännyköillä ja kantoivat selässään reppuja.

Kuntosalille ja takaisin ei äkkiä enää ollutkaan kiva kävellä. Ja pian aloin säpsähtää aina, kun näin lähikaduillamme poliiseja tai kadunkulmiin oudosti pysäköityjä autoja. Yksi asemieskin kun otettiin kerran kiinni aamun varhaisina tunteina.

Kaiken sen keskellä mietin, kuinka hauraita jaetut konventiomme kielletystä ja sallitusta, arvokkaasta ja vähemmän arvokkaasta olivatkaan – ja miten helposti ne saattoivat yhtäkkiä rikkoutua.

Sillä mitä muuta vallitseva yhteiskuntajärjestys, valtio ja kansalaisuuskaan ovat kuin sanattomia sopimuksia siitä, missä ovat ne (yhteiset) rajat ja tavat, joita kunnioitamme ja se (yhteinen) koodisto, jonka avulla toisillemme viestimme?

KAIKKEEN KUITENKIN tottuu, myös siihen, että virallinen informaatio on vähäistä.

Viranomaiset toki paransivat omaa tiedottamistaan hurjasti jo sydäntalven aikana. Ja etenkin Maahanmuuttoviraston läsnäolo sosiaalisessa mediassa on nykyisin suorastaan esimerkillistä.

Pidän aktiivisen viestinnän laiminlyöntiä vastaanottokeskusten perustamisten yhteydessä siitä huolimatta edelleen virheenä. Sillä haluttiin suojata turvapaikanhakijoiden turvallisuutta. Mutta samalla ruokittiin niin sanotun vastamedian käyttöä ja legitimiteettiä – ja myös sen viestiä.

Se, että ensimmäiset tiedot vastaanottokeskusten perustamisesta löytyivät useimmiten vastamediasta, oli paitsi vastenmielistä, myös vaarallista. Sen ei saa antaa enää toistua edes erityistilanteissa.

Omassa naapurustossani kaikki sujui lopulta hyvin. Yhtään turvapaikanhakijaa ei (tietääkseni) pahoinpidelty eikä väkivallan kohteeksi joutunut kukaan muukaan. Asemieskin saatiin kiinni ajoissa.

Tunnelma oli kuitenkin ajoittain melko jännittynyt, kun pienelle alueelle ja huonosti asumiseen soveltuviin kiinteistöihin majoitettiin enimmillään yli 800 ihmistä. Tunnelmaa kärjisti myös se, että keskusta ylläpiti kaupallinen toimija, jolla ei ollut mitään kosketuspintaa alueen asukkaisiin eikä kansalaisyhteiskuntaan ylipäätänsä.

VASTAANOTTOKESKUKSEN VÄKIMÄÄRÄ pienentyi hiljakseen kevään aikana. Osa hakijoista palasi todennäköisesti kotimaahansa vapaaehtoisesti, jotkut ehkä poistuivat maasta jollain muulla tavalla. Ja muutama sai varmasti turvapaikankin. Tämän kuun lopussa keskus lakkautetaan, sillä Maahanmuuttovirasto ei enää jatka sopimusta sen ylläpitäjän kanssa.

Kysymys Suomen turvapaikkapolitiikasta on silti ajankohtainen vielä pitkään. Kohta aktivoituu myös keskustelu siitä, mitä tehdään niille kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille henkilöille, jotka eivät halua poistua maasta vapaaehtoisesti. Toivon, että myös valtio ja viranomaiset tuovat siihen liittyvät kantansa esiin aktiivisesti ja avoimesti.

Turvapaikkaoikeus on arvokas ja tärkeä. Sen myöntämisessä tulee soveltaa mahdollisimman yhdenmukaisia kriteerejä. On myös tärkeää, että turvapaikkaoikeutta ei laajenneta tapauksiin, joissa on kyse jostain muusta asiasta.

Esimerkiksi maahanmuutto paremman elintason perässä on sinällään erittäin hyväksyttävää ja tarpeellista, mutta se tulee toteuttaa jonkin toisen järjestelmän, vaikkapa Suomelle tai EU:lle luotavan oman Green Cardin, ei turvapaikkaoikeuden alla.