Voiko terveyskeskusten yöpäivystyksestä luopua?

02.03.2015

Artikkelin on kirjoittanut toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes, ja se on julkaistu Aamulehden Ketä kannattaa hoitaa? -keskustelusarjassa.

Valintojen tekemistä ei mielestäni kannata aloittaa siitä, mitä sairauksia hoidetaan ja mitkä jätetään hoitamatta. Ensin kannattaa pohtia kunnolla vaikka sitä, mitä kaikkea hoitoa ihmisille ollaan valmiita tarjoamaan yöllä ja mitä puolestaan päivällä.

Hoitoon on tietenkin hienoa päästä nopeasti. Hoitoa on myös kiva saada mahdollisimman lähellä.

Kuinka monessa paikassa on oikeasti järkevää tarjota esimerkiksi ympärivuorokautista terveyskeskuspäivystystä? Voitaisiinko siitä jopa luopua kokonaan, jos vastineena olisi se, että resursseja ja huomiota riittäisi sairauksien ennaltaehkäisylle ja hyvälle neuvolatoiminnalle?

Millä kaikilla paikkakunnilla kannattaa hoitaa myös kaikkein vaativimpia sairauksia? Kuinka pitkälle keskittämisessä voidaan mennä?

Voisimmeko ajatella hoitavamme joitain harvinaisimpia sairauksia keskitetysti esimerkiksi yhdessä ruotsalaisten kanssa?

Terveysteknologia ja lääkehoidot kehittyvät koko ajan. Yhä useampi ja vaikeampi sairaus voidaan hoitaa. Kääntöpuolena on se, että kustannukset nousevat, samoin odotukset siitä, mikä on tai minkä pitäisi olla mahdollista.

Haaste on hyvin samanlainen kuin puolustusmenojen kohdalla. Siellä osa kustannuspaineesta ja teknologisen kehityksen perässä pysymisestä on hoidettu rakenteellisilla muutoksilla: varuskuntia on lakkautettu, puolustusdoktriinia muutettu ja asehankintoja mukautettu. Nyt pohditaan, mitä voitaisiin tehdä yhdessä Ruotsin kanssa.

Erojakin toki on. Kukaan ei ajattele, että puolustusmenojen kasvu laitettaisiin kuriin rahoittamalla osa menoista verovarojen sijasta yksityisillä vakuutuksilla.

Pitäisikö osa terveydenhuoltomenoista sitten rahoittaa tulevaisuudessa muutoin kuin verovaroilla?

En osaa sanoa, sillä vaikeimpien ja kustannuksiltaan suurimpien sairauksien hoito jäisi osittain yksityisiin vakuutuksiinkin perustuvassa järjestelmässä yhteiskunnan kontolle. Siksi pohdinnan kärjen ei pitäisi olla siinä, mikä rahoitetaan tulevaisuudessa verovaroilla ja mikä jollain muulla tavalla.

Paljon olennaisempaa – ja myös vaikeampaa – on pohtia, mitä on hyvä ja riittävä hoito missäkin tilanteessa ja kuinka se tulisi organisoida.

Rakenteellisten valintojen tekemiseen tarvitaan tutkittua tietoa ja vaikuttavuusarviointeja. Ne eivät kuitenkaan vielä riitä, sillä riittävän hyvässä hoidossa ei ole kyse vain sairaaloiden seinistä, teknologian kehityksestä ja henkilökunnan riittävyydestä.

Siinä on kyse myös ihmiskuvasta ja ihmisen osasta. Sen hyväksymisestä, että emme voi koskaan poistaa kaikkea kärsimystä ja kuolemaa maailmasta. Siihen ei pystyisi edes kaikki raha maailmassa. Siksi avain vastuullisiin valintoihin on jossain ihan muualla.

Priorisoinnissa eivät ole vastakkain hyvä hoito tai ei hoitoa ollenkaan. Vastakkain ovat hyvä hoito, vielä parempi hoito ja kaikin tiedossa olevien keinoin tehtävä hoito. Valinta niiden välillä on paljon vaikeampaa.

Priorisoinnin ytimessä on kuitenkin perimmäinen kysymys juuri siitä, mitä teemme kipujen ja vaivojen lisääntyessä silloin, kun parantavaa hoitoa ei ole enää näköpiirissä. Jatkammeko taistelua ja potilaan kannalta raskaita hoitoja? Vai olemmeko vain vähän pidempään lähellä ja läsnä ja kohtaamme kuoleman yhdessä potilaan ja hänen läheistensä kanssa?

Näiden valintojen tueksi tarvitsemme toki yhteisiä suuntaviivoja. Myös päätökset päivystyspisteiden määrästä ja keskittämisen asteesta tehdään politiikassa.

Konkreettinen päätös siitä, milloin yksittäisen ihmisen hoito lopetetaan ja kuinka kuoleva ihminen ja hänen omaisensa kohdataan, tapahtuu aina käytännön hoitotilanteessa. Sitä ei voi millään siirtää poliitikkojen asialistalle.

Hoidon lopettamisessa ja kärsimyksen lieventämiseen siirtymisessä ei ole kyse vain rahasta ja teknologiasta. Siinä on kyse myös kulttuurista ja ihmiskuvasta. Sama koskee tilanteita, joissa erilaiset vammat, puutteet ja rajoitteet täytyy vain yksinkertaisesti hyväksyä.

Siksi priorisointiin kuuluu olennaisesti myös kysymys oman ja läheistemme elämän rajallisuudesta ja sen hyväksymisestä. Erilaisia hoitovaihtoehtoja on helpompi punnita sitä vasten käytännön tilanteissa.

Vaivat ja avun tarve lisääntyvät iän myötä ja hoidon kustannukset ovat tilastollisesti suurimmat ihmisen viimeisten elinvuosien aikana. Siksi priorisointiin kuuluu väistämättä myös kysymys vanhusten hoidosta ja hoivasta.

Ajattelen itse, että nykyisten ja tulevien ikäihmisten on voitava luottaa siihen, että oma työuran aikana kertynyt eläke on tarkoitettu normaalien elinkustannusten ja enintään tavanomaisten sairaskulujen, mutta ei enää viimeisten vuosien intensiivisen hoivan tai vakavasta sairaudesta aiheutuvien kulujen kattamiseen. Ne kulut pitää hoitaa muilla rahoilla, joko omilla aiemmilla säästöillä, vapaaehtoisilla vakuutuksilla tai kuten nyt, verovaroilla.

Vanhusiän hoidon ja hoivan pelisääntöjä ei saa muuttaa yht’ äkkiä. Muutokset eivät voi koskea tämän päivän vanhuksia, koska he eivät ole voineet varautua sellaiseen ennakolta. Varautuminen olisi meille muillekin mahdollista vasta pitkän ajan kuluessa.

Siksi keskustelu hyvän ja riittävän hoidon kriteereistä ja niihin liittyvistä perimmäisistä kysymyksistä on mielestäni hyvä käydä nimenomaan veroilla rahoitettavan järjestelmän puitteissa. Niinhän tehtiin myös puolustusvoimissa.

Lisätietoja:

Artikkelin on kirjoittanut toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes. Artikkeli on osa Aamulehdessä julkaistua Ketä kannattaa hoitaa? -keskustelusarjaa. Siimeksen artikkeli julkaistiin 28.2.2015.