Tulin kesäkuussa 1972 junalla Helsinkiin ja menin töihin Pauligin paahtimolle. Siitä lähtien olen töitä tehnyt, lukuun ottamatta vajaata vuotta armeijan leivissä. Työn ohessa olen suorittanut ylioppilastutkinnon ja muutkin opiskelut. Nyt on päivä täysi. Lähden vanhuuseläkkeelle.
Monet statukseni muutoksesta kuulleet ovat kyselleet, muuttuuko uuden asemani myötä myös mielipiteeni. En lähde veikkailemaan, mutta yritän pitää siitä kiinni, että jätän asiantuntijoille edelleen tilan olla asiantuntija. Yhteiskunnallisessa keskustelussa on liikkeellä aivan riittävästi puoskareita ja valelääkäreitä, jotka tekevät suunnatonta tuhoa toiminnallaan.
Eläkejärjestelmän toimivuuden ja luotettavuuden suhteen olen luottavaisella mielellä. Ensi vuonna toteutuva eläkeuudistus antaa vahvan pohjan tulevaisuudelle. Kun se valmisteltiin kolmikannassa ja hyväksyttiin eduskunnassa liki yksimielisesti, on pohja pitävä.
Eläkeläisten toimeentulon kehitys on paalutettu
Pitkässä juoksussa uhkan muodostamme me eläkeläiset ja meidän kuvitellun tahtomme perässä juoksevat päättäjät. Eläkeläisäänestäjien suhteellinen osuus kasvaa ja me olemme aktiivisia. Nuoria on vähemmän, eivätkä he vaivaudu vaaliuurnille. Siinä he tekevät virheen.
Pelkään, että tulemme tästä lähin käymään pelkkiä eläkevaaleja. Se on aika erikoinen tilanne, koska eläkeläiset ovat ainoa ryhmä yhteiskunnassa, joiden toimeentulon kehitys on paalutettu hamaan tulevaisuuteen. Kaikki muut ovat syvässä epävarmuuden tilassa.
Jos jotain toivon, se on nuorison herääminen puolustamaan oikeuksiaan, myös eläkeasioissa. Jo nyt tiedämme, että he joutuvat työskentelemään meitä pitempään ja maksamaan korkeampia eläkemaksuja kuin me. Loppujen lopuksi heidän eläkkeensä suhteessa sen hetken palkkatasoon tulee olemaan pienempi kuin meillä. Eläkkeet ovat tosin korkeampia, mutta niin ovat varmaan silloin kulutkin.
Toivon nuorison heräävän puolustamaan oikeuksiaan eläkeasioissa.
Eläkeläisten osalta kannan huolta niistä, jotka saavat vähiten. Meillä on yhä noin 400 000 niin pientä työeläkettä saavaa, että he saavat myös kansaneläkettä. Heistä 70 prosenttia on naisia. Heitä eivät auta indeksit eivätkä muut prosentuaaliset korotukset. Apua eivät tuo myöskään veronhelpotukset, koska pienituloisimmat heistä eivät maksa veroja. Jos heidän asemaansa halutaan kohentaa, tarvitaan heille suunnattuja tulonsiirtoja sekä kohtuutta maksuihin ja asumiskuluihin. Niistä päättäminen ei kuitenkaan ole työeläkejärjestelmän käsissä.
Sukupolvien välinen ketjukirje
Eläkejärjestelmää on joskus verrattu sukupolvien yli ulottuvaan ketjukirjeeseen. Se on sellaiseksi varsin turvallinen ja oikeudenmukainen. Se on kuitenkin vain osa suurta kuvaa, jota kutsutaan hyvinvointiyhteiskunnaksi.
Sukupolvien yli ulottuva solidaarisuus alkaa lapsista, jatkuu ilmaisena ja tuettuna koulutuksena nuoruusiässä ja päättyy turvallisiin eläkepäiviin. Väliin jää paljon vuosia, jotka eivät ole helppoja. On työtä tai työttömyyttä, perheen perustamista ja sen elättämistä, verojen ja maksujen maksamista, asunnon hankintaa ja säästämistä eläkepäivien varalle. Ja aina löytyy joku, jonka mielestä tälle ajalle voisi lisätä vielä kuormaa entisestään.
Työikäiset ovat solidaarisia kaikille muille. Näin on yhdessä päätetty. Milloin alamme olla solidaarisia heille? Eivätkö he sitä ole muka ansainneet?