Eri puolilla Eurooppaa eläkejärjestelmät ovat muodostuneet hyvin erilaisiksi. Eläkejärjestelmiä kehitettäessä tasapainoa haetaan yhteisen riskien jaon ja yksilön vastuun välillä. Yhä useammassa maassa kallistutaan jälkimmäisen puolelle. Suomen työeläke poikkeaa verrokeistaan niin sosiaaliturvaluonteensa, kattavuutensa, ansio- ja etuusperusteisuutensa kuin eläkkeiden rahoituksen ja hallinnoinnin kannalta. Eläkemallien vertailu osoittaa, että Suomi pärjää arvioitaessa eläkkeiden rahoituksen kestävyyttä ja eläkkeiden riittävää tasoa.

Jokaisessa EU-maassa on omanlaisensa eläkejärjestelmä

Eläkejärjestelmiä ei ole kahta samanlaista. Eläketurva on luotu jokaisen maan omista lähtökohdista ja sen periaatteet ovat juurtuneet syvälle maan kansantalouden, työmarkkinoiden ja ylipäänsä kulttuurin rakenteisiin.

Vakiintunut kansainvälinen tapa tarkastella eläkkeiden järjestämistapaa ja pää-töksentekoa on eläketurvan pilarijako. Siinä eläketurva voidaan yksinkertaisimmillaan jakaa kolmeen pilariin:

  1. lakisääteinen eläke,
  2. työsuhteeseen perustuva ammatillinen eläke ja
  3. yksityinen säästäminen.

Suomalainen työeläkejärjestelmä on EU-oikeudelliselta asemaltaan 1. pilaria eli sosiaaliturvaeläke.


Suomalainen järjestelmä on ainutlaatuinen yhdistelmä lakisääteistä sosiaalivakuutusta ja yksityisaloilla työeläkevakuutusyhtiöiden kautta hoidettua toimeenpanoa. Yksityisen sektorin työeläkkeitä hallinnoidaan hajautetusti useissa keskenään kilpailevissa työelä-keyhtiöissä, eläkesäätiöissä ja -kassoissa. Julkisen sektorin eläketurva hoidetaan sen omissa työeläkelaitoksissa. Eläkkeet on turvattu työeläkevakuuttajan mahdollista kon-kurssia vastaan vakuuttajien yhteisvastuulla. Yhteisvastuun periaatteen mukaisesti muut yksityisalojen työeläkevakuuttajat kantaisivat vastuun ongelmatilanteessa, jos yksi toimija joutuisi taloudellisiin vaikeuksiin.

Koska työeläke on tarjonnut kattavan ansioperusteisen eläkevakuutuksen ilman eläkekattoa eli maksettavan eläkkeen ylärajaa, meillä työnantaja- tai ammattialakohtaisten 2. pilarin lisäeläkkeiden merkitys on vähäinen. Monissa muissa EU-maissa ansioperusteiset eläkkeet ovat työnantaja- tai ammattialakohtaisia lisäeläkkeitä, siis sosiaaliturvan ulkopuolella. Tällöin lakisääteinen eläke ja työsuhteeseen perustuva ammatillinen eläke ovat hoidettu eri järjestelmien kautta.

Useissa Euroopan maissa nämä ammatilliset eläkkeet tuottavat merkittävän osan ansioperusteisesta eläketurvasta. Eläketurvan taso ja kattavuus saattavat vaihdella ammattialan, työmarkkina-aseman sekä järjestäytymisen mukaan. Eläketurvan katvealueet ovat yleisiä. Yksityisten lisäeläkkeiden eli 3. pilarin rooli voi korostua siellä, missä 1. ja 2. pilarin tarjoama eläkkeiden taso suhteessa palkkaan jää alhaiseksi.

Suomessa työeläke on pääasiallinen eläkeajan toimeentulon turvaaja. Asian tulee olla mielestämme näin myös jatkossa. Suomessa täydentävien ja vapaaehtoisten eläkejärjestelyjen tehtävä on täydentää lakisääteistä eläketurvaa, ei korvata sitä. Lisäeläkkeissä korostuu yksilön vastuu esimerkiksi sijoitusriskien osalta ja ylipäätään yksilön vastuu varautumisesta eläkeaikaan. Työmarkkinoilla haavoittuvien väestöryhmien eläkeajan toimeentulon turvaaminen on tällöin vaikeampaa. Toisaalta lakisääteisissä eläkkeissäkin on Euroopassa siirretty riskejä yksilöille eri tavoin. Eläketurvan kannalta lakisääteisyys tai pakollisuus ja laaja kattavuus ovat hyviä asioita.

Suunta kohti maksuperusteisia eläkkeitä

Eläkemallit voidaan jakaa eläkkeen määräytymis- ja rahoitusperiaatteen mukaan yksin-kertaistaen kahteen kategoriaan: etuus- ja maksuperusteisiin. Etuusperusteisella tarkoi-tetaan sitä, että eläke-etuuden taso on määrätty etukäteen tai se määräytyy ansiotason ja työhistorian pituuden perusteella. Maksuperusteisessa eläkejärjestelmässä puolestaan etuuden taso riippuu esimerkiksi sijoitustuotoista tai rahoitustasapainosta. Eläkkeen suuruus määräytyy järjestelmään maksettujen maksujen ja niille saatujen sijoitustuottojen perusteella.

Suomessa eläkejärjestelmästä haluttiin sellainen, että se tuo vakautta ja turvaa haavoittuvaan elämänvaiheeseen, jossa mahdollisuudet vaikuttaa omiin tuloihin ovat heikentyneet. Ansioihin perustuva, etukäteen määritetty, elinikäinen ja koskematon työeläke täyttää nämä kriteerit.


Muualla Euroopassa ansioeläkkeiden kehittämisen trendi on, että luovutaan luvatuista etuusperusteisista eläkkeistä ja mennään kohti maksuperusteisempia eläkkeitä. Sijoitusriskiä siirtyy yksilölle ja kustannusriski esimerkiksi julkistaloudelle tai yrityksille vähenee, mutta vanhuudentoimeentulo voi muuttua turvattomammaksi kuin Suomen mallissa.

Vertailuissa huomio kestävyyteen ja riittävyyteen

Eläkejärjestelmien vertailuissa huomio kiinnittyy usein eläkkeiden riittävyyteen ja rahoituksen kestävyyteen. Suomen malli pärjää eurooppalaisessa ja maailmanlaajuisessa vertailussa kummallakin mittarilla varsin hyvin. Työeläke on eläkeläisten pääasiallinen toimeentulon lähde, jonka tarkoituksena on kohtuullisissa määrin ylläpitää kulutustasoa, kun taas Kelan takuu- ja kansaneläke tarjoavat minimitoimeentulon.

Eläkkeiden rahoituksen osalta Suomessa on varauduttu lakisääteisten työeläkkeiden osalta paremmin kuin monissa muissa Euroopan maissa. Suomen ikärakenteen vinous asettaa omat haasteensa eläkkeiden rahoitukseen, mutta väestön ikääntymiseen on varauduttu paremmin kuin useimmissa muissa EU-maissa rahastoimalla eläkevaroja. Suomi vanhenee tällä hetkellä etunenässä, mutta tulevaisuudessa moni muu maa menee ohi. Rahastoitujen eläkevarojen sijoitustuotoilla tasataan työeläkemaksujen nousupaineita ja varaudutaan tuleviin eläkkeisiin. Näin eläkemaksut jäävät pysyvästi alemmiksi kuin mitä ne olisivat ilman rahastointia.

Useimmissa muissa EU-maissa sosiaaliturvaeläkkeet ovat rahastoimattomia ja niiden kulut maksetaan vuosittain perittävillä veroilla ja maksuilla. Talouskriisin oloissa monien EU-maiden eläkejärjestelmien kestävyys onkin ollut kovalla koetuksella etenkin, kun väestö ikääntyy ja eliniät samalla pitenevät. Eläkejärjestelmiä on uudistettu kaikissa maissa näiden rahoituspaineiden alla esimerkiksi nostamalla eläkeikiä.

Myös Suomessa tarvitaan tulevaisuudessa nykyistä pidempiä työuria, jotta nykyisen tasoisiin eläkkeisiin päästään. Taustalla on eliniän ja tavoite-eläkeiän nouseminen. Työeläkejärjestelmä tukee osaltaan työurien pidentämistä. Tehtyjen eläkeuudistusten lisäksi merkittävä rooli on työeläkekuntoutuksella, jonka tarkoituksena on parantaa työn tekemisen mahdollisuuksia silloin, kun henkilö ei enää terveydentilansa vuoksi voi jatkaa entisessä työssään.

Suomessa aikaansaaduilla eläkeuudistuksilla on turvattu sekä rahoituksen kestävyyttä että eläkkeiden riittävyyttä. Vuoden 2017 alussa voimaan astunutta työ-eläkeuudistusta on EU-tasolla pidetty malliesimerkkinä siinä, miten eliniän pidentyminen voidaan ottaa huomioon eläkeuudistuksessa (ks. Euroopan komission “ESDE” Employment and social developments in Europe -työllisyysraportti (2017).
EU-maissa uudistusten painopiste on ollut pääasiassa rahoituksen turvaamisessa.

Kun tarkastellaan eläkkeiden riittävyyttä, suomalainen eläketurva on eurooppalaista keskitasoa. Suhteellista köyhyyttä mitattaessa (eli kuinka monen eläkeläiset nettotulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanitulosta), Suomi asettuu keskikastiin Ruotsin ja Saksan rinnalle. Syvää eläkeläisköyhyyttä Suomessa ei ole juuri lainkaan. Suomi on kuitenkin saanut Euroopan neuvostolta moitteita mini-mitoimeentulon (mukaan lukien takuueläke) tasosta.

Suomen mallin työeläke on tasavertainen verrattuna moniin ansioeläkkeisiin. Lakisääteinen eläke kertyy ja säilyy riippumatta alasta, työsuhteen kestosta tai työpaikan vaihtamisesta. Monissa maissa ihmiset maksavat eläkemaksuja, mutta saavat hyväkseen ansioeläkettä vasta esimerkiksi useamman vuoden työskentelyn jälkeen tai voivat jopa menettää lisäeläkkeen työpaikkaa vaihtaessaan. Puhtaasti työnantajan tarjoamissa lisäeläkkeissä pelisäännöt vaihtelevat.