Historian palapeliä kokoamassa

25.01.2021

Toimitusjohtajamme Suvi-Anne Siimes pohtii vallan symboleihin tulleita säröjä ja halkeamia, jotka saivat alkunsa Yhdysvaltain kongressirakennuksen tapahtumista loppiaisena. Siimeksen mielestä se, että rauhanomainen vallanvaihto ei ole itsestään selvä edes vakiintuneeksi luetussa demokratiassa, kertoo perustavanlaatuisesta muutoksesta. Muutos ei tapahtunut hetkessä, vaan oli pidemmän prosessin tulosta. Siimes kirjoittaa aiheesta kolumnissaan ”Historian palapeliä kokoamassa”, joka on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 1/2021.


”Yhdysvalloissa tapahtui Trump, mutta instituutiot ja niihin kohdistuva luottamus ovat heikentyneet jo pidempään myös muualla. Kohtaa, jonka jälkeen muutosta ei voi enää padota ja jossa aikakausi vaihtuu vääjäämättä toiseksi, ei ole aikalaisen koskaan helppo havaita”, Suvi-Anne Siimes kirjoittaa.

Olen monesti aika pääsemättömissä kirjojen ostamisen kanssa. Toisinaan hankinnoilleni käy kuitenkin samoin kuin vaateostosteni kanssa: ne jäävät kotvaksi lepäämään koskemattomina. Otan ne käyttöön vasta, kun olen ehtinyt tulla tavalla tai toisella sinuiksi niiden kanssa.

Tuorein lepäämään jäänyt hankintani on venäläisen Jelena Tšižovan romaani Muistista piirretty kaupunki (Into Kustannus). Se on takaliepeen tekstin ja lyhyen lehteilyn perusteella isomummon ja isänkin mainitseva, Pietarin historiallisiin vaiheisiin kietoutuva tarina, joka kattaa ajanjakson Venäjän vallankumouksesta neuvostojärjestelmän murenemiseen.

Tiesin jo teosta ostaessani, että sen kanssa sinuiksi pääseminen tulee ottamaan aikansa samasta syystä, josta sen ostinkin, nimittäin siksi, että en ole koskaan käynyt Pietarissa. Hyllyssäni on muutamia muitakin kirjoja tuosta Euroopan neljänneksi suurimmasta kaupungista. Lippu sinne on kuitenkin yhä ostamatta.

Jos menen joskus Pietariin, matkustan sinne ilman muuta junalla, sillä junat olivat ensimmäinen asia, jonka aikoinaan tiesin entisestä Neuvostoliitosta. Seurasin niitä jo pienenä tyttönä pääradan varressa sijainneen lapsuudenkotini ikkunasta.

Noissa itään matkanneissa junissa oli jo silloin jotain vierasta ja erilaista. Värikin poikkesi kotimaisista junista. Niiden vierautta lisäsi myöhemmin myös isäni kertomus naapurimaan puita täyteen istutetuista radanvarsista: puurivien tarkoituksena oli estää matkustajia näkemästä, miten huono maan kansalaisten elintaso oli suomalaisiin radan varren asukkaisiin verrattuna.

Lapsuusmuistoihini sisältyi kuitenkin myös Pietari, sillä muistan isäni kertoneen oman isoäitinsä Annan olleen siellä nuorena piikomassa. Muistan tuon Anna-mummuksi kutsutun iäkkään isomummoni hahmon lapsuuteni alkuhämärästä. Hän oli vielä silloin elossa. Ja asui sen saman pääradan varrella, jota pitkin ne itään matkanneet junatkin kulkivat.

Kouluikäisenä ymmärsin, että molemmat isänpuoleiset isovanhempanikin olivat syntyneet jo Venäjän vallan aikana ja että he olivat siksi olleet omina kouluvuosinaan sekä maamme itsenäistymisen että sitä seuranneen kansalaissodan ja sen jälkinäytösten aikalaistodistajia ja silminnäkijöitä. Nuo näytökset olivat silloisen Helsingin pitäjän alueella paikoin hyvin ikäviä ja surullisia.

Voi siis olla, että Tšižovan teokseen tarttumista pidättelee myös sen ydinteema muistoista ja eri sukupolvien toisiinsa kietoutuneista kokemuksista.

Omissa muistoissani osa edeltävistä sukupolvista on ollut sellaisia, että en ole halunnut niitä aikuisena juuri muistella. Olen kiinnostunut isänpuoleisesta suvustanikin lähemmin vasta nyt, kun elossa ei ole enää ketään, jolta voisin vanhoista asioista kysyä.

Aiemmat polvet ovat nyt läsnä vain vanhoissa valokuvissa ja kirjallisissa lähteissä. Niiden avulla voin tutkia ja koota mennyttä täysin omaan tahtiini ja kaikessa rauhassa.

Tämän päivän ja tulevaisuuden kanssa on kovin toisenlaista. Tai ainakin ne piirtyvät juuri nyt esiin hyvin sameina ja hämmentävinä. Sameus ja hämmennys eivät kuitenkaan tule Pietarista. Ne tulevat Amerikan Yhdysvalloista ja Washingtonista, suunnasta, joka on toiminut kompassina monille – ja monin tavoin myös Euroopan unionille.

Presidentinvaalien tuloksen vahvistaminen onnistui Yhdysvaltain kongressissa 6.1. sen rakennuksiin väkivalloin tunkeutuneiden väkijoukkojen toimista huolimatta. Konkreettinen vallankaappaus ei onnistunut, mutta vallan symbolit saivat pahoja osumia. Niihin tuli myös selkeitä säröjä ja halkeamia.

Tuleeko säröjä lisää 20.1. toteutettavan virallisen vallanvaihtoseremonian aikana? Vai eskaloituuko väkivalta jollain muulla tavalla? Sitä en tätä kirjoittaessani tiedä.

Se, että rauhanomainen vallanvaihto ei ole enää itsestään selvä edes vakiintuneeksi luetussa demokratiassa, kertoo joka tapauksessa perustavanlaisesta muutoksesta. Sellaisen kanssa ei pääse sinuiksi tuossa tuokiossa. Eikä muutoskaan tapahtunut hetkessä vaan oli paljon pidemmän prosessin tulosta.

Yhdysvalloissa tapahtui Trump, mutta instituutiot ja niihin kohdistuva luottamus ovat heikentyneet jo pidempään myös muualla. Kohtaa, jonka jälkeen muutosta ei voi enää padota ja jossa aikakausi vaihtuu vääjäämättä toiseksi, ei ole aikalaisen koskaan helppo havaita. Eikä asiasta vallitse varmasti muutoinkaan yksimielisyyttä.

Myös monissa EU-maissa järjestetään tänä vuonna vaaleja ja tehdään tärkeitä poliittisia päätöksiä. Niiden välitön merkitys on eurooppalaisten arjen kannalta huomattavasti nyt huomiota saaneita Yhdysvaltain tapahtumia suurempi. Unionin kyky rakentaa ja raamittaa maailmanjärjestystä ilman laajempaa länttä on kuitenkin heikko. Voi myös olla, että tuo kyky ei komission toiveista ja suunnitelmista huolimatta sittenkään vahvistu. Sillä, mitä tapahtuu Yhdysvalloille, on siksi iso merkitys myös Euroopalle.

Yhdysvaltain tapahtumat on tärkeää tuomita. Unionimaiden omien demokratioiden riskejä sillä ei kuitenkaan vielä hoideta. Siihen tarvitaan syvempää analyysiä ja ymmärrystä. Niiden tekemistä ja pohtimista haastaa se, että tapahtumat etenevät lakkaamatta. Ne eivät odota niitä, jotka lähtevät takamatkalta.

Siksi lopullista selitystä ei löydy edes Tšižovan romaanista. Menneisyys on siinäkin pikemminkin ”peli, palapeli: pieniä käyriä palasia: jos ne yhdistää oikein, syntyy kuva”.

Kuvan rinnalle voi tulla kuolema. Mutta sen rinnalle voi laskeutua myös merkityksellisyys ja rauha. Siksi toivon, että pelin pieniä käyriä palasia jaksetaan nyt etsiä Yhdysvalloissa. Ja että instituutioiden haurauteen osataan reagoida ajoissa ja riittävän rakentavasti myös Euroopassa.