Tunteet ovat tässä ja nyt – eläkejärjestelmä vielä pitkän ajan kuluttua

Tunteet ovat aina subjektiivisia ja kokijalleen totta. Sen lisäksi ne ovat totta nimenomaan tässä ja nyt. Se tekee niistä käypää polttoainetta etenkin sosiaalisen median kanavissa. Niiden rooli on kuitenkin kasvamaan päin myös moniin ristiriitoja synnyttäviin kysymyksiin liittyvässä päiväkohtaisessa ajattelussa. 

Yksi hienovarainen esimerkki tästä oli Suomen Kuvalehden taannoinen ja monin tavoin ansiokas artikkeli Romahtaa, ei romahda, romahtaa… (SK 19/2025). Artikkeli käsitteli sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kokemusta eläkeuudistuksissa.  

Yksi jutun retorisista keinoista oli maininta siitä, miten korkea kunkin jutussa haastatellun henkilön oma alin eläkeikä on. Sillä tuettiin jutun metatarinaa siitä, miten erilaiset eläkkeisiin tehdyt heikennykset oli kasattu ainoastaan ja vain nuorempien sukupolvien kannettaviksi. Kyseinen tarina on ollut jo pitkään yleinen niin sanotun nopeamman median parissa. Nyt se löysi paikkansa myös hitaamman median pidemmässä tarinassa. 

Eläketarinan tehokeinoksi olisi kuitenkin voinut nostaa yhtä lailla myös haastateltavien koulutuksen, odotettavissa olevan eliniän tai sen, oliko heillä lapsia vai ei. Myös ne olisivat kehystäneet suomalaisessa eläkepolitiikassa eri aikoina tehtyjä ratkaisuja – ja osoittaneet sen, kuinka moniulotteinen asia mahdollinen sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus tai sen koettu puute lopulta on. 

* 

Sukupolvien väliset suhteet eivät pelkisty edes eläkejärjestelmän sisällä pelkästään työeläkemaksun suuruuteen tai vanhuuseläkeiän alarajan oletettuun nousuun. Niihin kuuluvat yhtä lailla myös sellaiset seikat kuin työurien pituus, elinkaariansioiden suuruus, odotettavissa oleva elinikä ja taloudessa ajan myötä tapahtuva tuottavuuden muutos. Ja tietenkin laajemmin tarkasteltuna myös se, että sukupolvien välillä on eläkkeiden ohella koko ajan myös monia muita tulonsiirtoja. 

Yksi niistä on koulutus. Se on Suomessa maksutonta esikoulusta korkeakoulututkintoon ja tieteellisiin jatko-opintoihin asti. Koulutusmenot rahoitetaan kulloistenkin työikäisten vuosittain maksamilla veroilla. 

Työssä käyvät sukupolvet rahoittavat vuosittain myös leijonanosan esimerkiksi keskosina syntyvien vauvojen tai nuorena syöpään sairastuneiden ihmisten hoidosta ja niissä yli ajan tapahtuvasta hoitotulosten paranemisesta. 

Jokainen sukupolvi nauttii vuorollaan myös edellään kulkevien ikäluokkien tekemistä innovaatioista – ja saa niistä itselleen hyötyä muun muassa paremman tuottavuuden ja pidentyneen eliniän muodossa.  

Moniko nuori aikuinen ajattelee, että tämä kaikki on epäoikeudenmukaista? Tai että siitä pitäisi tehdä säännöllisesti päivittyviä pitkän aikavälin laskelmia – ja maksaa niiden pohjalta jälkikäteen jonkinlaisia ikäluokittain määräytyviä tasoitusmaksuja tai muita taannehtivia korvauksia? 

* 

Yksi osa sukupolvien välisiä suhteita on myös se, miten eläkejärjestelmä ja muu yhteiskunta huomioivat perheen perustamisesta aiheutuneita kustannuksia ja niiden jakautumista. 

Omat tuloni alenivat, kun olin aikanaan perhevapailla ja lyhensin työaikaani lasteni ollessa pieniä. En toki koskaan hankkinut lapsiani yhteiskunnan etu mielessä. Mutta lastenhankintaa koskeneet henkilökohtaiset valintani vahvistivat siitä huolimatta pieneltä osaltaan myös eläkejärjestelmän kestävyyttä. Niin teki myös se, että lapsenikin halusivat ja saivat aikanaan aikuisiksi tultuaan omia lapsia. 

Jos palkansaajien jo kertynyttä työeläkettä tai sen indeksikorotuksia päätettäisiin joskus tulevaisuudessa leikata syntyvyyden alenemisesta aiheutuvan työeläkemaksun nousupaineen torjumisen takia, leikkaus kohdistuisi kaikkiin lapsia saaneisiin ihmisiin samoin ehdoin kuin niihin, jotka päättivät olla hankkimatta lapsia tai eivät voineet niitä koskaan saadakaan. 

Jos niin kävisi, se tuntuisi minusta kieltämättä aika epäreilulta.  

Sekin tuntuu minusta ikävältä, että sukupolvipohdinnoissa ei juurikaan huomioida niitä pieniä, omien lastenlasteni ikäluokkia, jotka ovat syntyneet 2010- ja 2020-luvuilla. Niiden edustajat ovat toki nyt vasta lapsia ja varhaisnuoria. Mutta juuri he – ja vielä heidän jälkeensäkin tulevat ikäpolvet – vastaavat aikanaan niin sanottujen uusien suurten ikäluokkien eli nykyisten 35–45-vuotiaiden eläkkeiden rahoituksesta.  

Kriittisistä kirjoituksista puuttuvat monesti myös työuransa loppusuoralla olevat, nyt jo useiden vuosikymmenien ajan niin lakisääteisiä eläkemaksuja kuin koulutukseen, julkiseen terveydenhuoltoon ja tutkimustoimintaan käytettyjä veroeurojakin maksaneet ihmiset, joiden on oman ikänsä puolesta liian myöhäistä aloittaa alusta. Olen itse 62-vuotiaana yksi tästä joukosta. 

* 

Tunteet kertovat meille paljon siitä, minkä koemme olevan kussakin hetkessä oikeudenmukaista. Siksi niillä on merkitystä silloinkin, kun puhumme eläkejärjestelmän kaltaisesta sukupolvien välisestä sopimuksesta. Eläkkeissä on kuitenkin kyse hyvin pitkäaikaisista vastuista, joiden kantamisessa tarvitaan pitkää ajallista jatkuvuutta. Siksi eläkejärjestelmän kaltaisia sukupolvien yli ulottuvia rakenteita ei voida muuttaa tai uudistaa pelkästään tähän hetkeen liittyvän tunnepohjaisen oikeudentajun varassa. 

Yksittäisen ihmisen tunne on hänelle totta tässä ja nyt. Yhteisiä rakenteita on kuitenkin maltettava tarkastella myös niitä laajemmasta näkökulmasta. Koitan tehdä niin itsekin kaikista omista tunteistani huolimatta.