Visiot ylittävät vaalikauden

Lipposen hallitukset istuivat keväästä 1995 kevääseen 2003. Niiden meno oli läheltä katsottuna usein aika jännitteistä, riitaisaa ja vaikeata. Valmistelun avoimuus ei ollut tuohon maailmanaikaan aina muodissa edes teoriassa eikä Lipponen yleensä kannattanut avointa keskustelua edes hallituksen sisäisissä neuvotteluissa ja iltakouluissa. ”Ei tänne ole tultu pitämään mitään seminaaria”, oli hänen tapansa ilmaista asia.

Lipponen sai kuitenkin hallituksissaan aikaan päätöksiä. Ja nuo päätökset olivat usein hyvinkin aidosti yhteisiä ja yksimielisiä. Lipposen kausi piirtyi siksi monille ulkopuolisillekin tarkkailijoille aikana, jolloin maan hallitusta todellakin johdettiin ja jolloin pääministerillä oli isoon osaan asioista myös aidosti strategista otetta.

SELLAINEN ON ollut myöhemmin paljon vähemmän yleistä. Siksi jäin itsekin miettimään, miten se kaikki aikaansaaminen oikein oli mahdollista. Ja miksi niin moni asia tuntui silloin muuttuneen ihan oikeasti nimenomaan hallituksen politiikan ansiosta.

Lipposen aikana vapautettiin kilpailua, modernisoitiin lainsäädäntöä ja yksityistettiin valtionyhtiöitä. Myös julkisia menoja muokattiin, vähennettiin ja sopeutettiin tämän tästä. Pyrittiin ytimiin Euroopan unionissa. Ja otettiin euro käyttöön Suomessa.

Näiden perustavien muutosten aikaansaaminen ei kuitenkaan johtunut vain silloisen hallituksen erinomaisuudesta. Hyvin paljon vaikutti myös se, että hallituspohja pysyi samana kaksi kokonaista vaalikautta ja että pääministerin ja valtiovarainministerin välinen akseli oli koko tuon ajan poikkeuksellisen vakaa ja vahva. Sen lisäksi Lipposen hallituksilla oli myös aivan uskomattoman iso kultalusikka suussa, nimittäin se, että ne istuivat ja vaikuttivat juuri Euroopan unionin jäseneksi liittyneessä Suomessa aikana, jolloin myös unioni itse oli aktiivisen muutoksen tilassa.

Tuore unionin jäsenyys ja etenkin sen alkuvuosiin osunut Euroopan talous- ja rahaliiton perustaminen kirittivät monien keskenään hyvin erilaisten rakenteellisten uudistusten määrätietoista ja likimain kellontarkkaa eteenpäin viemistä tuon ajan Suomessa. Lipponen käytti myös taitavasti hyväkseen tätä historian hänelle antamaa tilaisuutta.

Hallituksen työtä helpotti hyvin paljon myös se, että aktiivinen avautuminen uuteen oli noina vuosina hyvin vahvaa myös kansalaisten, kansalaisyhteiskunnan, elinkeinoelämän ja työmarkkinaosapuolten keskuudessa. Yksityiskohdista oli toki paljonkin erimielisyyksiä. Mutta toiveiden suunta oli riittävän usein sama: modernimpi Suomi, kauan kaivattu Eurooppa ja avoimempi maailma.

USEIMMAT MYÖHEMMÄT hallitukset ovat lähteneet tässä suhteessa liikkeelle selkeältä takamatkalta.

Euroopan unionista on tullut vuosi vuodelta vähemmän maatamme perustaviin muutoksiin pakottavia asioita. Samalla unionin sisäiset ristiriidat ovat halvaannuttaneet päätöksentekoa myös Suomessa. Se on harmi, sillä maamme on selvästikin melko huono muuttumaan ja uudistumaan ihan vain oman aloitteensa ja tahtonsa varassa.

Myös väestömme on ikääntynyt hyvin voimakkaasti 15–20 viime vuoden aikana. Tulevaisuudenuskon tilalle tuntuu sen myötä tulleen jonkinlainen tulevaisuuspessimismi ja jopa nostalgia. Siksi myös kansalaisyhteiskunnan omaehtoinen tuki melkein minkä tahansa uudistuksen tekemiselle on nykyisin hyvin vähäistä.

Suomen uudistamisessa onnistuminen vaatiikin nyt huomattavasti aiempaa parempia taitoja. Ja myös itsenäisempää kykyä saada aikaan ja ohjata yhteiskunnan muutosta maailmassa, jossa yksi Suomen suurimmista haasteista, väestön nopea ikääntyminen, ei oikein avaudu arjessa. Se kuitenkin jatkuu vielä ainakin seuraavat 15–20 vuotta. Ja kasvattaa maamme ikäsidonnaisia julkisia menoja arviolta 400–500 miljoonaa euroa vuodessa ilman ensimmäistäkään uutta päätöstä.

Juuri siksi suhdannetilanteen parantuminen ei ole lopettanut Suomen julkista velkaantumista. Ja juuri siksi kysymys kestävyysvajeen kutistamisesta palaa sitkeästi politiikan asialistalle kaikista jo tehdyistä säästöpäätöksistä huolimatta.

Työllisyyden olennaisen parantamisen pitäisi siksi olla ylivertaisen tärkeä tavoite kaikessa politiikassa. Sen lisäksi pitäisi turvata se, että kaikkein nuorimmista ihmisistä huolehditaan riittävän hyvin varhaiskasvatuksessa, opetuksessa ja koulutuksessa. Jos niin ei käy, hukka perii meidät maailmantalouden muuttuvassa työnjaossa.

POLITIIKAN TOIMINTAYMPÄRISTÖ on vaativa myös tulevaisuudessa. Siksi toivon, että maallemme riittäisi hyvää päättäjäonnea seuraavien vaalikausien aikana. Ja että päättäjät pystyisivät keskustelemaan jo nyt myös vaalikausien yli ulottuvista visioista.

Nostalgia ei nykyistä elämänmuotoamme pelasta. Eikä sitä tee näillä näkymin sisäisissä vaikeuksissa painiskeleva EU:kaan. Siksi politiikkaan tarvitaan nyt monipuolista ja rohkeaakin ajattelua siitä, miten Suomen kokoinen talous ja kansakunta voitaisiin rakentaa uudelleen niin, että kykenisimme hyötymään kansainvälisen talouden rakenteessa tapahtuvista muutoksista myös tulevaisuudessa.