Siirry sisältöön

Hidastetun tapahtumisen aika

Aika on aina toisinaan pysähtynyt ympäriltäni ja mieleni on vallannut vain suuri ilo ja rauha. Näiden sieluani syvältä virkistävien kokemusten määrä on kuitenkin vähentynyt koronarajoitusten tuoman toisenlaisen työnteon tavan ja siihen kuuluvien määrältään liki loputtomien Teams-palaverien aikana. Nyt havahdun toistuvasti lähinnä siihen, että en enää erota pyhää arjesta enkä työtä vapaa-ajasta.

Syvä ilo ja rauha saivat minut kuitenkin kiinni yhtenä perjantaiaamupäivänä, kun olin vapaalla töistä ja matkustin Helsingistä kaukojunalla kohti Tamperetta.

Olin ostanut elämäni ensimmäisen kerran paikkalipun ravintolavaunun yläkerrasta ja vieläpä sellaiselta riviltä, että sain istua kasvot kohti junan suuria ikkunoita ja niistä avautuvaa talvista valoa. Olin vaunuosaston ainoa matkustaja. Sain siksi olla koko matkan kahdestaan junan ikkunoista avautuneen lumen peittämän maiseman kanssa.

Tuo matka avasi ikkunan johonkin sellaiseen kirkkauteen, jota ilman olin ollut useita viikkoja, osin jopa kokonaisia kuukausia.

Junamatkan aikana oivalsin kaivanneeni koronarajoitusten päivistäni poistamaa ajan ja paikan vaihtelua. Ja etenkin monia paikasta toiseen siirtymiseen kuuluvia arkisia riittejä ja rytmejä. Olin toki korvannut osan niistä jollain toisella toistuvalla tavalla. Joidenkin rytmien ja riittien rikkoutumisesta oli kuitenkin syntynyt myös suuria sisäisiä kustannuksia.

Tajusin kaivanneeni erityisesti eri kaupunkien kirkkoja ja taidemuseoita. Ja sitä kontrastia, jonka niiden sisällä lepäävä hiljaisuus rakentaa tilan tarkoituksen ja sen seinien ulkopuolelle jäävän kaupungin hälyn välille.

Muistin myös, että tuo kontrasti oli koko ajan olemassa Helsingin Rautatientorin ja sen yhdellä sivulla sijaitsevan Ateneumin taidemuseon välillä. Sen muodostava ovi oli vain pysynyt koronan takia jo pitkään minulta ja muilta suljettuna. Ja se on kiinni yhä.

Huomasin kaipaavani myös konkreettisia työnteosta vapaa-ajalle ja yhdestä työmenosta toiseen siirtymisen hetkiä ja niihin aiemmin usein kuuluneita lyhyitä, luonteeltaan liki meditatiivisia kävelyhetkiä, joiden aikana minun ei tarvinnut olla kenenkään toisen käytettävissä.

Ajatukseni ja kokemukseni ehtivät aina ennen jäsentyä ainakin hieman noiden pienten yksinäisten tuokioiden aikana: ne laskeutuivat rauhassa mieleni pohjalle ja ruokkivat siellä aika ajoin myös uusia ajatuksia ja oivalluksia. Samalla ne voimistivat eri tilanteiden synnyttämiä muistijälkiä.

Nyt, kun melkein kaikki työni ja osa vapaa-ajastanikin toteutuu pääosin yhden ja saman ruudun äärellä, kaikki tapahtuminen alkaa olla ikään kuin hieman hidastettua. Ja hetkittäin myös aivan kuin jonkinlaisen muistamista ja mieleen painamista hankaloittavan kalvon takana.

On kuin lumi peittäisi hiljalleen maisemaa alleen myös mieleni sisällä.

Omat korona-ajan kokemukseni eivät muuta historian kulkua. Mutta jos näitä samoja sisäisen maiseman hitaan peittymisen tuntoja on myös muualla – siis esimerkiksi poliittisten päättäjien, työmarkkinajärjestöjen edustajien ja virkamiesten parissa – maamme tila on tietysti pitkän korona-ajan jälkeen ainakin jollain tavalla huolestuttava.

”Jos kovin monelta päättäjältä puuttuu kokonaan luovien taukojen ja kunnollisen työstä irrottautumisen aika, riski siihen, että myös päätösten laatu heikkenee, kasvaa.”

Jos isoihin yhteiskunnallisiin muutoksiin tähtääviä neuvotteluja käydään viikosta ja kuukaudesta toiseen pelkkien etäyhteyksien avulla ja jos kovin monelta päättäjältä ja asioiden valmistelijalta puuttuu kokonaan luovien taukojen ja kunnollisen työstä irrottautumisen aika, riski siihen, että myös päätösten laatu heikkenee, kasvaa tietysti päivä päivältä.

Riski on osin sama myös yritysten parissa. Niissä täytyy kuitenkin aina selvitä päivittäisestä myynnistä tavalla tai toisella: joko nykymenolla sinnitellen tai keksimällä jokin uusi tapa toimia. Ilman sitä yrityksille ei synny sisään tulevien eurojen virtoja. Siksi markkinoilta tulonsa saavien yritysten työpäivien pitää täyttyä korona-aikanakin ainakin osin myös aivan uudenlaisista asioista, ajatuksista ja tekemisistä.

Koronarajoitukset kylvävät tietenkin myös tuhoa ainakin osaan yrityksistä. Ja tuottavat niiden arkeen monotonista toistoa. Siksi moni yksityisen sektorin työntekijä on päätynyt koronan takia työttömäksi tai ollut lomautettuna, eikä konkursseiltakaan ole voitu välttyä.

Koronarokotteiden saatavuus ja rokotusten antaminen on ollut Suomessa ja monissa muissakin EU-maissa suhteellisen hidasta. Siksi rimpuilemme rajoitusten kanssa ainakin koko kevään ajan ja hyvin todennäköisesti tavalla tai toisella myös kesällä. Vasta sen jälkeen näemme, millaisena maa alkaa paljastua korona-ajan muodostaman peitteen alta.

Paransiko pitkä rajoitusten ja toisenlaisen työnteon kausi oikeasti tuottavuutta? Kehitimmekö sen aikana uusia ja kestäviä toimintatapoja? Ja loimmeko samalla myös jotain ihan uutta? Vai teimmekö vain hieman uusin tavoin hiukan enemmän sitä samaa, minkä tiesimme ja osasimme jo aikaisemminkin?

Ensin mainitussa tapauksessa tuottavuutemme alkaisi nousta. Se loisi enemmän tilaa tulevaan. Jälkimmäisessä tapauksessa tuottavuus nousisi hitaammin tai laahaisi pahimmassa tapauksessa lähes paikallaan. Sillä, kummin lopulta käy, on iso merkitys sille miten koronarajoitusten takia otetun velan tuomat rasitukset pystytään kantamaan.

Tuottavuuden kasvu-uralle pääseminen tekisi taakasta kevyemmän meidän kaikkien kannalta. Sitä kannattaa siksi tavoitella niin maan hallituksen kuin yksittäisten yritystenkin parissa. Siksi toivon, että luovia taukoja ja uusia ajatuksia esiin nostavia rytminvaihdoksia osuisi riittävästi myös kaikkien niiden ihmisten kohdalle, joiden päivittäiset päätökset ovat merkityksellisiä asian ratkaisemisen kannalta.

Kommentit

Vastaa


The reCAPTCHA verification period has expired. Please reload the page.

Kirjoittaja

Suvi-Anne Siimes

Toimitusjohtaja

Alun perin julkaistu:

Kanava-lehti 2/2021