Siirry sisältöön

Rajavyöhykkeen reunalla

Tämä vuoden pimein aika vetää mieleni aina jollain hyvällä tavalla hiljaiseksi. Hiljaisuus on erityisen suurta silloin, kun ei ole mitään erityisempää työtä tehtäväksi. Silloin on mukava istua kotona kirjojen keskellä ja lukea. Sitä voinee kutsua kotitekoiseksi retriitiksi.

Ihan aina retriitti ei kuitenkaan pelitä: maailman meteli siivilöityy helposti kodinkin keskelle erilaisista uutissivustoista, joskus harvoin myös yhteiskuntatieteellisistä teoksista. Ja tekee mielen levottomaksi.

Marraskuussa mieltäni vaivasivat erityisen paljon Puolan ja Valko-Venäjän välisen raja-alueen tapahtumat. Seurasin niitä tiiviisti sosiaalisesta ja toimitetusta mediasta. Ja ihmettelin, miten eri näkökulmista niitä käsiteltiinkään meillä ja muualla.

Osa maamme päättäjistä tuntui olevan hetkittäin kovin kaukana siitä yhä vahvemmin valtaan ja voimaan kietoutumassa olevasta uudesta maailmanjärjestyksestä, joka ilmoitteli itsestään tuossa Euroopan kolkassa. Vain osa seurasi sitä, miten ja minne Venäjä siirteli joukkojaan samalla, kun valokeila oli Valko-Venäjän Puolan rajalle pakkaamissa siirtolaisissa. Se hämmensi siksi, että oma yhteinen maarajamme Venäjän kanssa on pituudeltaan liki 1 300 kilometriä.

Omistan itsekin piskuisen metsäpalstan itäisessä Suomessa. Sen yksi reuna kattaa maamme raja-alueen mitasta noin 200 metriä.

En ole astunut vielä jalallanikaan tuolle alueelle, vaikka perin sen jo vuosia sitten. Ensin ajattelin, että teen niin ilman muuta jo silkan uteliaisuuden takia. Mutta jätin sitten kuitenkin kaikki siellä liikkumiseen tarvittavat rajavyöhykeluvat hakematta. Syyt siihen löytyvät lapsuuteni kokemuksista.

OMA, nyt jo varsin iäkäs äitini on kotoisin itärajan tuntumasta Kuhmosta. Hän oli sota-aikana lapsi ja lähti kahteen kertaan evakkoon kotoaan. Hän kuului myös niihin, jotka saivat palata takaisin molemmilla kerroilla, sillä raja ei siirtynyt rauhanteossa länteen hänen lapsuudenkotinsa kohdalta.

Äidilläni oli myös talvisodassa kuollut isä ja vielä se toinenkin sotilaspukuun pukeutunut, jatkosodassa kuolemaan ehtinyt mies, jonka kanssa hänen nuori äitinsä, oma mummini, ehti avioitua ennen sodan loppua. Sen johdosta kuulin lapsena paljon tarinoita rajasta, sodista ja niiden ihmisten arkeen tuomista menetyksistä ja peloista.

Kävin pikkutyttönä Kuhmossa kerran tai kaksi myös rajavyöhykkeen reunalla. Muistan, että se puistatti, jopa pelotti minua. Ihan kuin rajan takana lymyävä voima olisi voinut vahingoittaa jollain tavalla myös minua.

En tiedä, miltä osin lapsena kuulemani tarinat vastasivat todellisuutta, ja mikä niissä oli äitini ja hänen kahdesti sotaleskeksi jääneen äitinsä mielissä myöhemmin muovautuneita muistoja. Niiden takana olevat tunteet olivat minulle kuitenkin tosia. Ja ne kulkevat edelleen matkassani mukana.

Siksi minun on ollut helppo olla Puolan, Liettuan ja Latvian puolella Valko-Venäjän niihin eri vaiheissa kohdistamien hybridioperaatioiden aikana. Ja ymmärtää se, että ihmisten käytöstä hybridiaseena on leikki kaikin puolin kaukana.

OLEN pannut merkille, että monien itseäni selvästi nuorempien ihmisten muistot ovat erilaisia. Heidän lapsina kuulemansa tarinat ovat kertoneet toisenlaisista ajoista ja asetelmista kuin omani.

Voi olla, että kaikki rajan yli pyrkijät ovat olleet niiden poljennoissa ystävällismielisiä ja vilpittömiä ja suurvaltojen strategiat keskenään saman-suuntaisia. Tai ehkä rajojen erottavaa merkitystä ei ole ollut edes olemassa. Suomen Venäjän vastaisella rajalla Lapin Raja-Joosepissa vuonna 2016 nähty turvapaikanhakijoiden tulokin alkoi ja loppui niin nopeasti, että se ei vielä riittänyt muuttamaan nuorempien poliitikkopolvien itä-rajan turvallisuuteen liittämiä mielikuvia.

Oivalsin Puolaan kohdistettujen hybridioperaatioiden keskellä myös, että maamme taannoinen pääministeri Paavo Lipponen oli aikoinaan väärässä ainakin yhdessä asiassa. Hän murehti paljon sitä, miten sodan muisto ja sen mukanaan kantamat arvot hiipuvat, kun sodan itse kokenut sukupolvi luopuu vallasta Euroopassa. Tuo muutos ei kuitenkaan tapahtunut yhdessä sukupolvessa.

”Jos on kuullut aina vain eurooppalaisista arvoista, on vaikea tulkita väkivallan ja häikäilemättömän voimapolitiikan paluun pelimerkkejä.”

Sota-ajan kokeneet ihmiset väistyivät toki päätöksenteosta vuosituhannen vaihteen tienoilla, ja se muokkasi osaltaan arvoja ja asenteita meillä ja muualla. Heidän suorat jälkipolvensa jatkoivat kuitenkin vielä senkin jälkeen vallassa.

Suurimmat asennemuutokset tapahtuivat siksi vasta sitten, kun heidän tilalleen tulivat sodan kokeneiden lapsenlapset eli se ikäpolvi, jonka korviin omien läheisten kokemukset sodista ja niissä käytetyn vallan ja voiman vaikutuksista eivät tulleet enää edes lastenkamarien iltahämärässä.

Siksi monien suomalaisten nykypoliitikkojen on helppo olla ymmällään uudenlaisten rajaoperaatioiden ja ihmisiä aseina käyttävien painostuskeinojen äärellä.

Jos on kuullut aina vain eurooppalaisista arvoista, toisen maailmansodan jälkeen solmituista kansainvälisistä sopimuksista ja pehmeästä vallasta, on vaikea tulkita väkivallan ja häikäilemättömän voimapolitiikan paluun pelimerkkejä.

Vielä vaikeampaa on suunnistaa niiden avulla.

UUTISOINTI Puolan rajalta hiipui nopeasti sen jälkeen, kun useat eri lentoyhtiöt lakkasivat päästämästä Lähi-idästä tulevia matkustajia Minskiin suuntautuville lennoille, ja kun Irak alkoi kotiuttaa omia kansalaisiaan Valko-Venäjältä.

Euroopan unionin – ja varmasti myös Yhdysvaltain ja Naton – toimilla oli vaikutusta. Valko-Venäjän Puolan rajan vastaisilla metsäalueilla on silti yhä useita satoja ihmisiä, jotka pyrkivät rajan yli luvatta.

Tilanne olisi kansainvälisen huomion osalta todennäköisesti sama myös siinä tapauksessa, että ihmisiä aseena käyttävä paine toteutuisi Suomen itärajalla: median ja EU:n päättäjien huomio on yhdessä asiassa aina vain hetken. Sitten se siirtyy muualle.

Sen jälkeen jäljelle jääneitä ongelmia ratkotaan ilman parrasvalojen tunteita herättävää vaikutusta. Siinä tilanteessa oman maamme erona Puolaan, Latviaan, Liettuaan ja jopa Venäjän raja-naapuriin Norjaan on vain se, että me emme ole jäseninä Natossa.

Kommentit

Vastaa

Kirjoittaja

Suvi-Anne Siimes

Toimitusjohtaja

Alun perin julkaistu:

Kanava-lehti 8/2021