Ei eilistä, ei huomista

Kaiherruksen juurisyy on toki niissä lukemattomissa synkissä kehityskuluissa, joita tämänhetkinen yhteiskunnallinen tilanne – ja etenkin sitä koskeva päivittäinen uutisvirta – on täynnä. Mutta mukana on myös muuta: jonkinlaista surua ja haikeutta siitä, että vastavuoroisuus on viime vuosina hiipunut niin monella elämän osa-alueella. Omassa elämässänikin se hautautuu monesti jonkinlaisen arkisen unohduksen ja välinpitämättömyyden alle.

Ajattelen kyllä itselleni tärkeitä ihmisiä usein ja toivon heille hyvää. En kuitenkaan pidä heihin systemaattisesti yhteyttä. Olen aineellisissa asioissa monesti hyvinkin antelias, mutta oman
aikani kanssa pohjattoman kitsas. Ja silloin, kun saan valita, luen mieluiten kirjaa ja olen rauhassa omien ajatusteni kanssa.

Jonkinlainen omien ajatusten kanssa rauhassa oleminen ja toisten ihmisten todellisuuksien puolihuolimaton sivuuttaminen on yleistynyt myös puoluepolitiikassa. Se pintautuu monesti
myös ihmisten yhteiskunnallisissa asenteissa ja odotuksissa. Tämä jää helposti huomaamatta sosiaalisen ja toimitetun median nopeatempoisen välkkeen keskellä.

Päivittäisen uutisvirran toistuvat kohut, yhä useammista asioista kiihtyvään tahtiin pyydettävät ja kirjoitetettavat kommentit sekä yhteiskunnallisen päätöksenteon seurannan näennäinen reaaliaikaisuus peittävät näkyvistä kovin toisenlaisen mielenmaiseman: sen, että poliittisten puolueiden yhteiskunnallista valta-asemaa kontrolloidaan ja haastetaan suomalaisessa julkisuudessa sittenkin yllättävän vähän.

***

Puolueet saavat miettiä ja valmistella valtakunnan asioihin liittyviä ohjelmiaan ja linjauksiaan pitkälti omissa oloissaan. Ja tehdä niin lähinnä omien ydinkannattajiensa ja kulloinkin tärkeimpinä pitämiensä sidosryhmien näkökulmasta.

Tarkentavia kysymyksiä siitä, miksi jotain nimenomaista asiaa tai avausta halutaan edistää
ja keitä kaikkia sen valmistelussa on kuunneltu ja minkä takia, ei juuri esitetä puolueiden omien
kokoushuoneiden ulkopuolella. Puolueisiin kohdistettavaa ammattimaista vaikuttamistyötäkään
ei tarvitse julkisesti raportoida.

Puolueiden vaaliohjelmat ovat toki julkisia, mutta niiden tarkempi ruodinta on julkisessa sfäärissä lopulta varsin vähäistä. Linjaukset kiinnostavat vasta siinä vaiheessa, kun ne löytyvät vaalienjälkeisistä hallitusohjelmista. Tai silloin, kun uusi hallitus paimentaa niihin liittyvää
lainvalmistelua eteenpäin poliittisesti koko ajan voimakkaammin ohjatussa virkavalmistelussa.

Poliittinen ohjauskin tehdään yhä useammin niin, että siitä ei synny julkisuuslain tarkoittamia
asiakirjoja.

Muutaman vuoden välein toistuvia puoluekokouksia seurataan toki sosiaalisessa ja toimitetussa mediassa hetkittäin paljonkin. Seurannan fokus on kuitenkin puheenjohtajan linjapuheessa
ja kokouksessa tehtäviin henkilövalintoihin liittyvässä spekuloinnissa.

Puoluekokouksille tehdyistä aloitteista ja niihin annetuista vastauksista ollaan vain harvoin
kiinnostuneita. Siksi puolueiden tulollaan olevat linjanmuutokset jäävät monesti huomaamatta.
Niihin herätään vasta, kun puolueen uusi linja on jo todellisuutta.

Puolueiden vahva valta-asema on tietenkin sinällään suotava ja tärkeä asia edustuksellisessa demokratiassa. Niillä on muista kansalaisjärjestöistä poiketen automaattinen oikeus asettaa
vaaleihin ehdokkaita. Niiden eduskuntaryhmien rooli on ohittamaton uuden hallituksen muodostamisessa. Puolueita ja niiden eduskuntaryhmiä myös tuetaan valtakunnallisen puoluetuen, hyvinvointialueiden maksamien ryhmärahojen ja paikallisyhdistysten perimien luottamushenkilömaksujen verovähennysoikeuden muodossa.

Aateluuden ei kuitenkaan katsota sen kummemmin velvoittavan mihinkään. Puolueet ovat toki tilivelvollisia jäsenilleen ja vähintään joka neljäs vuosi myös äänestäjille. Mitään yleisempää kansalaisiin kohdistuvaa tilivelvollisuutta niillä ei vaalirahoituksen jonkinasteista julkisuutta lukuun ottamatta ole.

Tämä kaikki voi olla demokratian ja kansalaistoiminnan vapauden kannalta täysin perusteltua.
Kovin vastavuoroista se ei ehkä kuitenkaan ole. Ei etenkään siksi, että jokainen vaalien jälkeen
muodostettu hallitus on kuitenkin lopulta koko valtakunnan hallitus. Sen laatimat lait koskevat
kaikkia, eivät vain hallituspuolueen ydinkannattajia ja heille tärkeimpiä sidosryhmiä.

Siksi lainvalmistelun lähtökohtien haastaminen pelkän virkavalmistelun pohjalta ei riitä.
Myös poliittisen ohjauksen taustat tulisi valaista. Sille ei kuitenkaan ole kysyntää, koska myös
kansalaisten arvot ja asenteet ovat muutoksessa.

***

Politiikkaa arvioidaan yhä useammin sen pohjalta, mitä se tarjoaa juuri minulle juuri nyt.
Kaverin asiat eivät niin kiinnosta. Puolueiden vastavuoroisuuden hiipumisessa on siksi ehkä
kyse myös yhteiskunnallisten kunnia- ja aikakäsitysten muutoksista.

Selkävoitot hyväksytään osaksi omaa työkalupakkia. Niihin myös turvaudutaan usein. Avointa oman edun tavoitteluakaan ei hävetä. Rusinat on pikemminkin ihan ok poimia sekä omasta että
toisen pullasta niin politiikassa kuin muussakin elämässä.

Siksi poliittiset aloitteetkin saa rakentaa niin, että yhteiskunta on olemassa vain kasvottoman
maksajan roolissa. Samalla yhteiskunnallinen aikakäsitys lähestyy sitä, että on olemassa vain
ikuinen ja ajalliselta kestoltaan koko ajan lyhyemmäksi käyvä nyt.

Kun eilistä ja huomista ei ole, ei ole enää mainettakaan, jota rakentaa. Eikä mitään voi enää
yhdessä yössä menettää.

Sellaisessa maailmassa valtaa voi käyttää ilman pelkoa myöhemmistä seurauksista. Kaiken
voi muuttaa hyödykkeiksi ja kuluttaa loppuun, koska siemenperunoita ei enää tarvita.

Vastavuoroisuuden idea on riippuvainen siitä, että myös huominen on olemassa. Ja että myös
minä voin silloin tarvita jotain toista ihmistä. Siksi vastavuoroisuuden kumppani on toivon perspektiivi. Ja juuri siitä taitaa olla eniten pulaa tämän päivän todellisuudessa.