Sisäinen tunne ja ulkoiset tosiseikat

Sisäisen tunteen ja ulkoisten tosiseikkojen väliset mittasuhteet voivat hämärtyä myös yh­teiskunnallisessa keskustelussa. Niin käy eten­kin suurten, hitaasti hiipivien rakennemuutos­ten edessä.

Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa väestön ikääntymiseen liittyvä automatiikka.

VÄESTÖN IKÄÄNTYMINEN kasvattaa eläkemenoja. Se lisää ajan myötä myös vanhusten hoivame­noja.

Molemmat tapahtuvat pääosin itsestään, sil­lä niin Suomen työeläkejärjestelmä kuin julki­set hoivapalvelutkin ovat jo valmiiksi olemassa. Niihin liittyvistä pelisäännöistä ja ikään sido­tuista menolisäyksistä ei siksi yleensä tarvitse enää tehdä erillistä päätöstä.

Tämä automatiikka on sinällään hyvä asia, sillä se vakauttaa yhteiskuntaa ja turvaa ikään­tyneiden oikeuksia.

Samalla se kuitenkin vaikeuttaa väestön ikääntymiseen liittyvien menolisäysten mitta­suhteiden hahmottamista.

Käy kuin keski-iässä: oman vyötärönmitan kasvua ei oikein itse erota siitä peilikuvasta. Poliittisten havaintojenkin keskiöön päätyvät tyypillisesti vain ne asiat, jotka vaativat aktiivi­sia toimia, ei se, mikä tapahtuu hiljaa itsekseen siinä sivussa.

SUOMEN TALOUSKASVU on ollut jo vuosia heik­koa ja työttömyys vastaavasti korkealla. Julki­nen taloutemme on valahtanut sen myötä pa­hasti alijäämäiseksi.

Finanssikriisin jälkeiset yritykset tilkitä alijää­män nopeaa kasvua ovat vaatineet päättäjiltä jo pitkään aktiivisia toimia. Yhteiskunnallisen keskustelumme sisäiseksi minäkuvaksi on sen takia muodostunut kuin varkain se, että maam­me hallitukset vain leikkaavat leikkaamistaan julkisia menoja niin, että hyvinvointivaltiosta ja sen palveluista on kohta enää vain pelkät luut jäljellä.

Tämä sisäinen kuva ei kuitenkaan kerro ko­ko totuutta. Kansantalouden tilinpidon lukujen mukaan maamme julkisten menojen vyötärön­mitta ei nimittäin ole juuri kaventunut viime vuosina. Syynä on se, että hallitusten aktiivi­sesti tekemien leikkausten vaikutus on pitkälti korvautunut väestön ikääntymisestä johtuvil­la automaattisesti kasvaneilla eläke- ja hoiva­menoilla.

Maassamme onkin juuri nyt käynnissä erit­täin suuri julkisten menojen uudelleenkohden­nus muilta ikäryhmiltä ikääntyneemmälle väes­tölle. Se jatkuu samanlaisena myös parin seu­raavan vaalikauden aikana, sillä iso osa väestön ikääntymisestä johtuvasta menojen kasvusta on itse asiassa vasta edessä.

Tämän meneillään olevan kehityksen mitta­suhteita kuvaa hyvin, että esimerkiksi työeläke­menot ovat kasvaneet finanssikriisin jälkeisten huonon talouskasvun vuosien aikana nimelli­sesti yli 50 prosenttia. Hoivapalveluista vastaa­vien kuntien menot ovat kasvaneet samaan ai­kaan 25 prosenttia.

Vastaavasti maamme kokonaistuotanto eli jaettavana oleva kakku on edelleen pienempi kuin ennen finanssikriisiä.

IKÄSIDONNAISTEN JULKISTEN menojen auto­maattisessa kasvussa on kyse suuresta, hiljaises­ta ja väestön ikärakenteen näkökulmasta katsot­tuna myös hyvin perustellusta arvovalinnasta. Koska yksikään yhteiskunta ei kuitenkaan elä yksinomaan ikääntymisen voimalla, sen rinnal­la on elintärkeää huolehtia, että julkisista me­noista riittää jatkossakin säällinen siivu myös muille ikäryhmille ja aivan erityisesti lapsille ja nuorille.

Myös kokonaistuotannon ja yhteiskunnan rahoituksen ytimessä olevan työikäisen väes­tön asema ja talouskasvun edellytykset vaativat aktiivista huolenpitoa. Niitä tulee vaalia aivan erityisesti sen takia, että väestön ikääntyminen heikentää helposti sekä tuottavuuden kasvua että yhteiskunnan kaikkinaista kykyä uudistua.

Väestön ikääntymisellä on varmasti myös poliittisia vaikutuksia, kun mediaaniäänestä­jä vanhenee koko ajan niin kunnallisissa kuin valtiollisissakin vaaleissa. Tämän tulisi haastaa puolueita ja poliitikkoja aivan erityiseen vas­tuullisuuteen siinä, mitä kysymyksiä yhteiskun­nallisen päätöksenteon asialistoille otetaan ja kuinka paljon lisää veroja ja maksuja työikäisten ikäpolvien niskaan vielä kasataan.

VÄESTÖN IKÄÄNTYMINEN ja siihen liittyvien jul­kisten menojen kasvu ovat olennaisen tärkei­tä reunaehtoja talouspoliittisessa päätöksen­teossa.

Ne otettiin vakavasti, kun eduskunnassa pää­tettiin ensi vuonna voimaan tulevasta eläkeuu­distuksesta. Samoja reunaehtoja on syytä kun­nioittaa myös sote-uudistuksessa. Ne tulisi mie­lestäni ottaa johtotähdeksi myös aluepolitiikas­sa. Ikääntyvä Suomi ei nimittäin millään kyke­ne kantamaan samaa alueellisen uudelleenkoh­dentamisen taakkaa kuin aikaisempien vuosi­kymmenien ikärakenteeltaan nuorempi väestö. Tai ainakin sellaisen uudelleenkohdentamisen haittavaikutukset ovat huomattavasti aikai­sempia vuosikymmeniä suuremmat.

Julkisen talouden alijäämää on syytä kuroa umpeen, mutta sitä ei mielestä­ni tarvitse tehdä aivan yltiönopeasti. Velan ja alijäämän kasvuvauhtia on silti taitettava – mieluusti jo aivan lähivuosina.

Sitä ei kuitenkaan kannata tehdä yksinomaan menoja leikkaamalla. Leikkausten rinnalle ja tueksi tar­vitaan myös talouskasvua voimista­via rakenteellisia ratkaisuja.

Vain niin ikääntyvä Suomi voi pi­tää kiinni kyvystään kasvaa, kehittyä ja uudistua myös tulevien vuosien ja vuosikymmenien aikana.