Yhteisöllisyys on loppu – ja me työikäiset emme oikein jaksa tehdä asialle mitään

Vanhustenviikon teema on ajankohtainen. Suomessa vallitsee hätkähdyttävä ja surullinen tilanne: Meillä on samaan aikaan yhä enemmän yksinäisiä vanhuksia ja yksinäisiä, kuormittuneita lapsiperheitä. Tällaiset kuplat ovat Suomen sokea piste.

Yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä pitäisi rakentaa erityisesti ikäryhmien välille. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä yhteisöllisyys muuttaa muotoaan ja eri-ikäiset näkevät sen hyvin eri tavoin. Nuoret etsivät yhteisöä usein harrastusten ja sosiaalisen median kautta. Heille yhteisöllisyys ei ole sidottu paikkaan. Ikääntyvät taas usein nimenomaan kaipaavat pysyviä ja kasvokkaiseen kohtaamiseen perustuvia yhteisöjä.

Minä edustan työikäisiä. Meille yhteisöllisyys voi näyttäytyä yhtenä lisävelvollisuutena. Koska arki täyttyy työstä, perheestä ja vastuista, yhteisöllisyys joutuu kilpailemaan kovin niukoista resursseista. Kiire siis estää osallistumisen. Yhtäkkiä huomaamme olevamme yksinäisiä, vaikka ympärillä on aivan kamalasti kaikkea.

Yhteisöllisyys muuttaa muotoaan

Ennen yhteisö rakentui lähiympäristön tai suvun ympärille. Nyt yhteisöt syntyvät myös verkossa, tapahtumissa tai yhden asian ympärille. Muutos heikentää pysyvyyttä, mutta samalla se mahdollistaa joustavan osallistumisen.

Tänä päivänä on kuitenkin vaikeaa saada ihmisiä osallistumaan ja sitoutumaan esimerkiksi tapahtumiin. Tämän tietää jokainen tapahtumia tuottava, myös minä viestijänä. Viimeistään korona opetti meidät pahoille tavoille, on helppoa jättää ilmestymättä.

Ikäryhmien väliset erot yhteisöihin kiinnittymisessä täytyy tunnistaa, jotta yhteisöjä voitaisiin rakentaa niin, että jokainen löytäisi itselleen sopivan tavan olla mukana. Yhteisöllisyys ei ehkä ole katoamassa, mutta se vaatii aktiivista tukemista. On mietittävä, miten luoda yhteisöllisyyden kokemuksia matalalla kynnyksellä ilman, että ne tuntuvat ylimääräiseltä suorittamiselta edes meistä, jotka juoksemme ruuhkavuosihamsterinpyörässä. Digitaaliset ratkaisut voivat auttaa, mutta kasvokkaista yhteyttä ne eivät voi kokonaan korvata. Yhteisö voi olla hyvinkin satunnainen, mutta silti merkityksellinen. Paikallisuus, digitaalisuus ja satunnaisuus lomittuvat.

Eri-ikäisten yhteisöjä kannattaa vaalia. Ne tarjoavat perspektiiviä elämänvaiheisiin ja mittasuhteita koettelemuksiin. Jokainen uusi perustettu verkosto tai tapahtuma, joka kurottaa kuplien läpi, on askel eteenpäin. Myös työelämä luo yhteisöllisyyttä, ja siellä jos missä eri-ikäisten yhteisö on rikkaus.

Sukupolvien välinen kohtaaminen on myös yhteiskunnan resilienssin lähde. Kohtaamiset lisäävät ymmärtämystä ja solidaarisuutta erilaisessa elämäntilanteessa olevia kohtaan. Samalla on hyvä muistaa, että ikä ei ole ainut kuplien tekijä. Päinvastoin ikäryhmän sisällä on enemmän eroja kuin ikäryhmien välillä. Monet tekijät taustoissa aina koulutuksesta ja rahasta siviilisäätyyn ja kotipaikkakuntaan tai -maahan erottavat meitä. Yksikin yhdistävä tekijä kuitenkin riittää luomaan yhteisön.

Mitä tekemistä tällä kaikella on työeläkejärjestelmän kanssa? Työeläkejärjestelmä on sukupolvien välinen sopimus ja siten myös yhteisö. Työeläkkeet ovat sukupolvien yhteinen projekti, joka vaatii luottamusta ja ikäluokkien välistä solidaarisuutta jatkuakseen.

Minä palasin juuri perhevapailta töihin. Perhevapaa on työikäisen ihmisen elämässä poikkeuksellinen jakso, joka on kauneimmillaan täynnä pysähtymistä, rauhoittumista ja syvää merkityksellisyyttä. Tällä viikolla haastan jokaisen nostamaan katseen kiireistä ja ryhtymään juttusille tuntemattomaksi jääneen nuoremman tai vanhemman naapurin kanssa. Kuka tietää millaisen ystävyyden tai yhteisön alku kohtaaminen voi olla!

Kirjoittaja on juuri perhevapaalta palannut Telan viestintäpäällikkö, joka aamuyön hämärässä vauvaa silitellessään pohtii työeläkejärjestelmän tulevaisuutta ja kauppalistaa.