Tarvitseeko Suomi uuden Lex Taipaleen vai kokonaisvaltaisen työkykyjärjestelmän uudistuksen?

Menneen kesän aikana SDP on puheenjohtajansa Antti Lindtmanin johdolla nostanut keskusteluun ajatuksen ”2020-luvun Lex Taipaleesta”. Aiempien vastaavien ratkaisujen avulla työkyvyn haasteiden kanssa painivia pitkäaikaistyöttömiä on siirretty ikääntyneiden pitkäaikaistyöttömien eläketuelle ohi varsinaisten työkyvyttömyyseläkkeiden saantiehtojen.

Ehdotuksen lähtökohta on tärkeä, sillä Suomessa on edelleen suuri määrä pitkäaikaistyöttömiä, joiden työkyky jää arvioimatta riittävän tehokkaasti, vaikka lainsäädäntö antaa siihen oikeuden. Lisäksi työkyvyttömyyden kustannukset ovat merkittäviä, ja samalla työttömyysetuuksilla on ihmisiä, joiden työkyvystä ei ole muodostettu ajantasaista kokonaisarviota.

Hyvinvointiyhteiskunta ja sen rahoitus rakentuu korkealle työllisyysasteelle sekä pitkille työurille. Väestön ikääntyessä jokainen työelämässä pysyvä tai sinne palaava ihminen vahvistaa julkista taloutta. Tästä näkökulmasta toimivampi kuntoutus ja työhön paluun tuki ovat myös investointeja työvoiman tarjontaan.

Työkyvyn arvioinnin laiminlyönti on sekä inhimillinen että taloudellinen ongelma

Jokaisella työnhakijalla tulisi olla mahdollisuus terveystarkastukseen ja työkyvyn arviointiin, jotta ihmiset eivät jäisi palvelujen ulkopuolelle tai epäselvään tilanteeseen vuosiksi. Tämän tulisi olla todellisuutta jo vallitsevan lainsäädännön perusteella, mutta työkyvyn tuen järjestelmä toimii kokonaisuutena liian myöhään.

Työkyvyn arviointi, hoito, kuntoutus, etuudet ja työllisyyspalvelut muodostavat liian usein erilliset saarekkeensa. Erityisesti työttömät ovat heikommassa asemassa, sillä he ovat pääsääntöisesti pelkästään hyvinvointialueiden perusterveydenhuollon varassa. Siellä työkyvyn arviointiin liittyvät resurssit, osaaminen ja käytännöt vaihtelevat nykytilanteessa merkittävästi.

Tämä työkyvyn arvioinnin laiminlyönti on sekä inhimillinen että taloudellinen ongelma. Pitkäaikaistyötön voi todellisuudessa olla työkykyinen, osatyökykyinen, täsmätyökykyinen tai aidosti työkyvytön. Jos tätä ei selvitetä, seurauksena on sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta huono lopputulos.

Eläketukiratkaisujen ja työeläkejärjestelmän rahoitus on pidettävä erillään

Mikäli työttömälle työnhakijalle muodostuu asianmukaisen työkyvyn arvioinnin jälkeen oikeus työkyvyttömyyseläkkeeseen, tulee hänen eläke-etuutensa tietysti työeläkejärjestelmän rahoitettavaksi normaalien sääntöjen mukaan.

Muutoin työeläkejärjestelmän rahoitusta ei tule käyttää työllisyyspolitiikan rahoitusvälineenä. Jos päättäjät katsovat tarpeelliseksi toteuttaa kertaluonteisia ratkaisuja työkykyhaasteiden kanssa painivien pitkäaikaistyöttömien osalta, on niiden kustannukset katettava selkeästi ja avoimesti valtio-, kunta- ja hyvinvointialuetalouden toimesta. Työeläkejärjestelmä ei voisi edes toimia rahoittajana, sillä järjestelmä turvaa toimeentuloa vanhuuden, työkyvyttömyyden ja perheen huoltajan kuoleman riskien toteutuessa.

Selkeä eläketukiratkaisujen ja eläkejärjestelmän erillisyyden periaate on toiminut myös aikaisemmissa ratkaisuissa. Niin Lex Taipale kuin myöhempi samankaltainen Lex Lindström olivat kertaluonteisia erityisratkaisuja. Niiden yhteydessä ei siirretty työllisyydenhoidon kustannuksia eläkejärjestelmän harteille. Samasta lähtökohdasta on perusteltua pitää kiinni jatkossakin.

Millainen olisi sitten se todellinen uudistus?

Aikaisemmat kertaluonteiset eläketukiratkaisut toteutettiin 2000- ja 2010-luvuilla. Vastaava yksittäinen eläketukiratkaisu ei kuitenkaan enää riitä vastaamaan 2020-luvun haasteisiin. Monen työkyvyn haasteista kärsivän kohdalla työkyky ei ole kokonaan menetetty, mutta nykyisellään järjestelmä ei löydä riittävän aikaisin keinoja tukea työelämässä jatkamista tai sinne palaamista.

Tästä näkökulmasta uusi Lex Taipale voisi jäädä vain laastariksi avohaavaan. Se kenties auttaisi osan ihmisistä oikeaan suuntaan, etenkin jos esityksessä toteutuvat asianmukaiset eläkeselvittelyt. Mutta se jättäisi korjaamatta ne rakenteelliset ongelmat, joiden vuoksi työkyvyn arviointi, hoito, kuntoutus ja työllistymisen tuki toimivat liian hitaasti tai jäävät kokonaan toteutumatta.

Yhteiskunnan näkökulmasta keskeinen kysymys on se, että mahdollisimman moni ehtisi saada oikea-aikaista tukea ennen kuin työkyvyttömyys pitkittyy. Juuri tästä syystä olemme Telana korostaneet, että työkyvyn arvioinnin ja kuntoutustarpeen tunnistamisen on käynnistyttävä huomattavasti nykyistä aikaisemmin.

Liian usein ihminen siirtyy sairauspäivärahalta kuntoutustuelle, kuntoutustuelta työttömäksi tai työttömyydestä takaisin etuuksille ilman, että työhön paluuseen ohjaavaa polkua olisi rakennettu. Riittävä ratkaisu ei ole uusittu eläketukimalli, vaan työkykyetuuksien ja -palveluiden korjaaminen sekä yhteensovittaminen. Todellinen kokonaisuudistus tekisi kertaluonteisista eläketukiratkaisuista tarpeettoman tulevaisuudessa.

Ehdotukseemme sisältyvät esimerkiksi seuraavat muutokset:

• Pitkittyvän työkyvyttömyyden tilanteissa kuntoutustarvetta ja työelämämahdollisuuksia olisi arvioitava jo sairauspoissaolojen aikana.
• Sairauspäivärahan tarkistuspisteet on valjastettava nykyistä tehokkaammin työkyvyn arviointiin, kuntoutuksen suunnitteluun ja työhön paluun valmisteluun. Tarpeenmukaiseen kuntoutukseen tulee ohjata nykyistä varhaisemmin. Esimerkiksi työeläkekuntoutukseen hakeudutaan nykyjärjestelmässä usein liian myöhään. Tällöin työelämäyhteys on jo heikentynyt ja työhön paluu vaikeutuu.
• Työeläkekuntoutuksen myöntökriteerit tulisi tarkistaa, jotta kuntoutus voitaisiin käynnistää nykyistä varhaisemmassa vaiheessa, erityisesti nuoremmille yleisempien mielenterveyteen liittyvissä työkyvyn ongelmissa. Hyvinvointialueiden perusterveydenhuollon on kyettävä tunnistamaan nykyistä paremmin työkyvyn rajoitteet, kuntoutustarpeet ja mahdollisuudet työelämään palaamiseen.
• Työttömien työkyvyn arviointi ja kuntoutusmahdollisuuksien suunnittelu tulisi keskittää tietyille lääkäreille. Näin voitaisiin luoda työkyvyn osaamiskeskittymiä hyvinvointialueille.
• Työkyvyn arvioinnin pitäisi johtaa ensisijaisesti työllisyyspalveluiden, kuntoutuksen toteuttajien ja terveydenhuollon yhteistyönä työelämäpolun rakentamiseen. Yhteiskunnan kannalta paras lopputulos syntyy silloin, kun mahdollisimman moni saa tarvitsemansa tuen ennen kuin päätös työkyvyttömyyseläkkeestä tehdään.
• Määräaikaisia työkyvyttömyyseläkekausia tulee aktivoida ja työkyvyn palauttamiseen pyrittävä nykyistä määrätietoisemmin.

Lex Taipaleen sijaan tarvitsemme siis tehokkaan työkyvyn palauttamisen mallin, jossa työkyvyn ongelmat tunnistetaan nykyistä aikaisemmin, tarpeenmukaiset työkykyä palauttavat toimet käynnistyvät nykyistä nopeammin ja työelämäpolku rakennetaan systemaattisesti kaikille niille, joilla työkykyä on vielä jäljellä tai palautettavissa. Tämä olisi sekä yhteiskunnan että työkyvyn haasteiden kanssa kamppailevan etu.