Avoimuus on tärkeä asenne

Tulin kolmannen kerran äidiksi aivan vuosikymmenen alussa. Elin jonkinlaista nuoren yliopistoälykön elämää valmiiksi tulleen lisensiaatintyön ja myöhemmin kesken jääneen väitöskirjan parissa.

Tulin valituksi kunnanvaltuustoon pienessä kaksikielisessä kunnassa ja päätin siellä laman keskellä henkilöstöön liittyvistä irtisanomisista. Perustelin päätöksiä ihmisille kunnan ison ruokakaupan kassajonossa.

Olin ehdolla eduskuntavaaleissa ja tulin valituksi Arkadianmäelle vuosikymmenen loppupuolella. Hieman sitä ennen minusta tuli myös ministeri ja puoluejohtaja.

Mitä muistan vielä tuosta ajasta? Mitä nousee mieleen, kun laitan silmät kiinni ja kuulostelen tuntojani?

Esiin nousevat rakkaus ja lapsiperheen elämä. Ja vuosikymmenen jälkipuoliskon osalta myös poliittiseen työhön ja sen sisältämään toisella paikkakunnalla asumiseen ja matkustamiseen liittynyt liki jatkuva koti-ikävä. Muistan myös, että kun Neuvostoliittoa ei enää ollut ja kun laman kova koura lakkasi lopulta kuristamasta, ajan henkeä leimasivat kasvanut avoimuuden vaatimus ja innostuneena vastaanotetut eurooppalaiset tuulet – Suomesta tuli unionin jäsen tuon vuosikymmenen puolivälissä – ja koko yhteiskunnan muuttuminen jollain tapaa keveämmäksi ja moniäänisemmäksi.

Onko tuosta kaukaisesta ajasta sitten jotain vielä jäljellä?

No Euroopan unioni ainakin on, toki paljon muuttuneena, useaan kertaan laajentuneena ja haasteiltaan koko ajan monimuotoistuneena.

Unionijäsenyyteen sen alkuvaiheessa liittynyt kansallinen optimismi on kuitenkin pääosin manan majoilla. Sen tilalle nousi hetkeksi ilo siitä, että otimme keväällä lisäloikan länteen Naton jäsenyyshakemuksen muodossa. Siihen liittyi merkittävän muutoksen ja myös uudenlaisen kansallisen päättäväisyyden tuntua.

Olisi hienoa, jos saisimme sitä jostain myös EU-politiikan ja sen valmistelun puolelle.

VOISIKO kansalaisten ja kansakunnan EU- kiinnostusta sitten jotenkin lisätä? Uskon, että voisi.

Kiinnostus tuskin kuitenkaan kasvaisi millään PR-kampanjalla tai promootiotoiminnalla. Mutta se voisi viritä, jos yhteisestä eurooppalaisesta julkisuudesta tulisi asteittain totta sekä meillä että muualla. Muistan haikailleeni sen perään jo 1990-luvulla.

Yhteistä eurooppalaista julkisuutta ei mielestäni rakenneta ylhäältä alas esimerkiksi Ranskan presidentti Emmanuel Macronin sitkeästi ajamilla yhteisillä eurooppalaisilla ehdokaslistoilla. Ei, vaikka niilläkin voi olla oma paikkansa kaukaisemmassa tulevaisuudessa.

Eurooppalainen poliittinen julkisuus rakentuisi orgaanisemmin sillä, että EU-asioiden valmistelun ja päätöksenteon vaikuttimia alettaisiin asteittain avata jäsenmaiden kansallista puoluekenttää ja ministeriöitä laajemmasta näkökulmasta.

Siis esimerkiksi tekemällä laadukasta tutkivaa journalismia siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä millekin jäsenmaille ja niiden eri eturyhmille, miten kukin niistä edistää etuaan Brysselin eurokortteleissa ja kuka kulloinkin pitää niin sanotusti kynää kädessä silloin, kun jostain asiasta aletaan kirjoittaa sitä ihan ensimmäistä muistioluonnosta.

Eikä edes pelkkä laadukas journalismi tietenkään yksin riitä. Sen rinnalle tarvitaan myös halua maksaa sellaisen tekemisestä niin kaupallisen median tilauksina kuin julkisen palvelun yhtiöiden kerääminä lupa- ja muina maksuina.

Tällainen journalismi nostaisi esiin tärkeitä näkökulmia kansallisten puolueiden julkisten riitojen ja komission puheenjohtajan tarkasti suunniteltujen esiintymisten rinnalle.

TURHAUDUN itse siitä, että Euroopan unionin johtohenkilöiden jäsenmaavierailuista on tullut huolellisesti rakennettuja promootiotilaisuuksia. Vielä enemmän turhauttaa se, että myös virallinen Suomi toimii tämän promootioteollisuuden osana.

Kriittisille kysymyksille ei jätetä tilaa vierailujen lehdistötilaisuuksissa. EU-politiikka ei juuri näy sitä johtavan pääministerin julkikuvassa turvallisuuspolitiikkaa lukuun ottamatta.

Suomen kansallisen ennakkovaikuttamisen vahvistamisen peräänkin haikailtiin virallisesti vasta tänä syksynä julkaistussa valtioneuvoston kanslian tulevaisuuskatsauksessa.

Myös EU-politiikan muuta avoimuutta voi ja tulee lisätä. Siinä auttaisi asiakirjoja koskevan kaikkinaisen julkisuuden varmistaminen Euroopan unionin piirissä. Läpinäkyvyyttä lisää pieneltä osin myös EU:n avoimuusrekisteri.

Avoimuudessakin on kuitenkin pohjimmiltaan kyse asenteesta: halusta avata asioita ja niiden valmistelua. Ja tehdä se selkeästi ja ymmärrettävästi. Pelkät lait eivät siihen yksin riitä.

Asiakirjojen julkisuudesta voi ja tulee silti säätää lailla. Myös tietojen antoon ja saatavilla pitämiseen tulee velvoittaa lain nojalla.

EU-POLITIIKAN kiinnostavuutta ja ymmärrettävyyttä rakennetaan kuitenkin lopulta vain kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen ja asiasta toista mieltä olevia ymmärtämään pyrkivän dialogin avulla. Ne rakentuvat yksinomaan päättäjien ja virkamiesten oman tahdon varassa.

Tärkeää on se, haluanko kertoa asioista jo niiden valmisteluvaiheessa. Haluanko olla selkeä ja ymmärrettävä? Tahdonko perustella valmistelussa koko ajan tehtäviä arvovalintoja? Olenko aidosti läsnä kansalaisille ja medialle?

Otanko vastaan myös kiusallisia kysymyksiä? Ja olenko toiminnassani johdonmukainen ja ennustettava?

Edes pelkkä poliitikkojen ja virkamiesten oma halu ei siihen riitä. Niiden rinnalle tarvitaan kansallisten medioiden satsauksia ja kiinnostusta. Ja eri maiden medioiden ja tutkivien journalistien yhteistyötä.

Tarvitaan myös meidän jokaisen halua maksaa toimitetusta mediasta ja laadukkaasta journalismista. Ja tehdä niin joka ikinen päivä.