Voittaja ottaa kaiken

Oli kiinnostavaa miettiä, miten yhteiskunnasta ja lakien säätämisestä voisi kertoa lasten kannalta ymmärrettävällä tavalla. Ja oli avartavaa huomata, miten vaativaa alakouluikäisten osin hyvin konkreettisiin kysymyksiin oli vastata.

Jäin oppitunnin jälkeen miettimään kahta asiaa. Sitä, miten tärkeää yhteiskunnallisten asioiden kiinnittäminen keskenään eri-ikäisten ihmisten arkeen lopulta onkaan. Ja sitä, miten paljon lakien säätämisen tavat voivat suhteellisen lyhyessäkin ajassa muuttua.

Mietin myös sitä, miltä lait lasten näkökulmasta näyttävät. Ja miten lainsäädäntö heille ylipäätään ilmenee oman kodin ja perheen ulkopuolella.

Tarkan akateemisesti en sitä tietenkään osannut määritellä. Mutta kerroin heille asian osapuilleen näin: meillä jokaisella on oma koti ja perhe, ja perheet ja niiden tavat ovat keskenään hyvin erilaisia. Ja hyvään yhteiskuntaan kuuluukin juuri se, että oman elämäntapansa saa etenkin aikuisena aika vapaasti valita.

Yhteiskunta asettaa kuitenkin rajat sille, mitä saamme tehdä ja mikä on puolestaan kiellettyä. Suomessa näistä rajoista päätetään säätämällä eduskunnassa lakeja.

Ja jokaisen pitää noudattaa lakeja riippumatta siitä, mitä mieltä itse on asioista.

Osa laeista antaa tilaa sille, miten asiat voi niiden puitteissa järjestää. Ja joidenkin toisten kohdalla sitä tilaa ei ole laisinkaan.

Suomen laki ei esimerkiksi tunne koulupakkoa vaan ainoastaan oppivelvollisuuden. Vanhemmat voivat siksi itse valita, laittavatko he lapsensa kouluun vai opettavatko he näitä itse. Mutta kun ihminen ajaa autolla pois omasta pihasta, hänellä on oltava ajokortti ja autokin on täytynyt katsastaa, eikä kummastakaan voi laistaa ilman seurauksia.

Ja koska lait sitovat meitä kaikkia, niiden säätämisessä pitää ajatella muutakin kuin omaa mielipidettä tai oman perheen näkökulmaa. Lainsäätäjä tarvitsee siksi monipuolisia tietoja, halua ja uskallusta neuvotella sekä kykyä tehdä kompromisseja.

Kotiin lähdettyäni mietin, oliko tuo kaikki enää kuitenkaan ihan niin kuin lapsille kerroin. Vai onko niin, että monipuolisen tiedon omaksuminen, erilaisten näkökulmien huomioon ottaminen ja kestävien kompromissien tekeminen ovat jo osin korvautuneet jollain muulla myös täällä Suomessa?

Muistan vieläkin, miten Yhdysvaltain nykyisen presidentin Donald Trumpin ensimmäinen kausi käynnistyi vuoden 2017 tammikuussa. Muistan myös miettineeni sen synnyttämän suuren kohinan keskellä, miten vahvasti hänelle ominainen voittaja ottaa kaiken -kulttuuri oli jo silloin oraalla myös täällä Suomessa. Nyt vajaa kymmenen vuotta myöhemmin huomaan, että se on vain voimistunut vuosien varrella.

Suomen sisäpolitiikassa tehdään toki edelleen runsaasti kompromisseja, koska maamme hallitukset koostuvat aina useista puolueista. Kompromisseihin sitoutuminen on kuitenkin heikentynyt ja lyhentynyt merkittävästi vuosien saatossa.

Jos edellisen hallituksen tekemä uudistus ei miellytä, sitä muokataan helposti uuteen uskoon jo ennen kuin edellisen muutoksen siirtymäaikakaan on ehtinyt loppua. Näin tapahtuu parhaillaan esimerkiksi yrittäjien eläkelain kohdalla.

Myös joidenkin melko tuoreiden kompromissien kohdalla on alettu puhua seuraavan reformin tarpeesta, vaikka kyseiseen kompromissiin perustuva hallituksen esitys ei ole vielä edes eduskunnan käsittelyssä. Tilanne on osapuilleen tämä vasta lausuntokierrokselle lähtemässä olevan eläkeuudistuksen kohdalla.

Muutos on ollut etenkin eläkkeiden osalta hämmästyttävän suuri reilussa kahdessa vaalikaudessa.

Tämän päivän näkökulmasta tuntuu suorastaan unenomaiselta, että edellinen, vuonna 2017 voimaan tullut eläkeuudistus kirjoitettiin lakiesityksen muotoon yhden hallituksen aikana, mutta annettiin puolueiden yhdessä tekemällä päätöksellä eduskunnalle vasta seuraavan, vuoden 2015 vaalien jälkeen aloittaneen hallituksen nimissä. Ja vieläpä ilman ensimmäistäkään vallan vaihtumisen jälkeen tehtyä muutosta.

Menettelyllä haluttiin varmistaa se, että tärkeänä pidetty lakiesitys ehdittiin laatia valmiiksi rauhassa. Ja menettely oli mahdollinen siksi, että yhteinen halu ja kyky sitoutua pitkäjänteiseen, vaalit ylittävään kompromissiin oli olemassa.

Poliittinen muutos tarvitsee ilman muuta tilansa moniarvoisessa yhteiskunnassa. On myös selvää, että isoissa asioissa tehtävät kompromissit eivät koskaan miellytä kaikkia. Siksi nyt tehtyjä ja tehtäviä kompromisseja halutaan usein haastaa sekä nykyhetkessä että seuraavissa vaaleissa. Ilman tätä dynamiikkaa vapaata yhteiskuntaa ja sen varassa lepäävää kansanvaltaa ei olisi olemassa. Siksi en ole huolissani aiemmin tehtyjen kompromissien paikoin nopeastakaan haastamisesta sinänsä.

Ajattelen silti, että tutkittuun tietoon perustuva päätöksenteko ja vain muutamia vuosia aikaisemmin toteutettujen reformien tosiasiallisten vaikutusten arviointi menettävät helposti merkityksensä, jos muutoksia aletaan tehdä yhä useammin niin, että edellinen uudistus ei ole ehtinyt tulla edes kokonaisuudessaan voimaan ennen seuraavan hyväksymistä.

Jos tällainen nopeatempoisuus yleistyy, astumme jälleen monta askelta lähemmäksi sitä, mistä juuri nyt arvostelemme Trumpin sisäpolitiikkaa hänen meneillään olevalla toisella presidenttikaudellaan.

Haluammeko tällaista kehitystä vai emme? Se on puhdas arvovalinta. Sen mukaiselle polulle siirtymisen mahdollisuuteen ja mahdollisiin seurauksiin olisi kuitenkin hyvä havahtua ajoissa, jos ei vielä poliitikkojen omassa keskuudessa, niin ainakin politiikan tutkimuksen ja eduskuntatutkimuksen parissa.

Vain niin pääsisimme varmuuteen myös siitä, onko kompromisseihin sitoutuminen heikentynyt ja lyhentynyt lainsäädäntötyön osalta laajemminkin, vai onko omissa havainnoissani kyse ainoastaan eläkepolitiikkaan juuri nyt liittyvästä anomaliasta.