Rahastoinnin kehittämiseen on valtavasti vaihtoehtoja – keskeistä turvata nuorten eläkkeitä

Työmarkkinajärjestöt sopivat vuoden 2025 työeläkeuudistuksen yhteydessä vanhuuseläkerahastoinnin lisäämisestä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vuosittain kerättävissä työeläkemaksuista hieman aiempaa suurempi osuus laitetaan ”sivuun” eläkerahastoihin tulevia eläkkeitä varten. Jatkossa vanhuuseläkkeitä varten rahastoidaan 0,5 prosentin eläkekarttumaa vastaava taso, kun nykyään rahastoidaan 0,4 prosenttia. Lisäksi järjestöjen neuvottelutulos sisälsi kirjauksen selvittää vanhuuseläkerahastoinnin kehittämistarpeita tavoitteena riittävä rahastointi, tasainen maksukehitys ja sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus.

Selvitystä varten sosiaali- ja terveysministeriö on perustanut epävirallisen työryhmän, jossa ovat ministeriön lisäksi edustettuina työmarkkinakeskusjärjestöt. Selvityksen tulisi valmistua vuoden 2026 loppuun mennessä.

Rahastoinnin lisäämisellä suuri painoarvo eläkeuudistuksessa

Ensinnäkin on syytä todeta, että rahastoinnin lisäämisessä on kyse monella tapaa merkittävästä asiasta – vaikka prosenttiyksikön kymmenesosan lisäys voi kuulostaa pieneltä.

Vanhuuseläkerahastoinnin lisääminen osana eläkeuudistusta on jäänyt vähemmälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Kun rahastointia kasvatetaan, nykyistä suurempi osa tulevista eläkemenoista voidaan kattaa eläkevaroista ja niiden sijoitustuotoista. Tämä puolestaan pienentää työssäkäyviltä ja heidän työnantajiltaan perittävien eläkemaksujen määrää, millä on erityisen suuri merkitys nuorempien – edeltäviä sukupolvien kooltaan pienempien – ikäluokkien rahoitusvastuulle.

Valtiovarainministeriön vaikutusarvion mukaan rahastoinnin lisäämisen osuus eläkeuudistuksen julkisen talouden vahvistamisessa on suuri. Se on noin 40 prosenttia uudistuksen kokonaisvaikutuksista. Vertailun vuoksi: Työeläkevakuuttajien sijoitusten osakepainoja kasvattavan sijoitusuudistuksen vastaava arvioitu osuus on 45 prosenttia.

Tavoitteiden kirjo

Rahastointia koskevan selvityksen lähtökohta on perin laaja, eikä ole yksiselitteistä, mitä ”riittävää rahastointia, tasaista maksukehitystä ja sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta” koskevilla tavoitteilla tarkoitetaan. Riittävä rahastointi voi esimerkiksi tarkoittaa, että eläkevarojen määrä suhteessa kertyneisiin eläkevastuisiin pysyy vakaana. Riittävyys voi myös viitata työeläkejärjestelmän kestävyyteen väestön ikääntyessä ja talouden heilahdellessa. Tai se voi tarkoittaa sitä, että työeläkemaksukehitys pystytään pitämään tasaisena, mikä puolestaan on jo itsekin yksi selvityksen tavoitteista.

Työeläkemaksun vakaalla kehityksellä voi puolestaan tarkoittaa maksun pysymistä nykytasolla tai maksun pientä hallittua nousua. Mikä sitten on sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta hyvä kehitys? Tämäkin nivoutuu yhteen muiden tavoitteiden kanssa; riittävällä rahastoinnilla voidaan pitää sukupolvien välinen eläkkeiden rahoitus tasapainossa eli mikään sukupolvi ei joudu kantamaan suhteettoman suurta rahoitusrasitusta.

Vaihtoehtojen meri

Jos tavoitteet ovat monitulkintaiset, niin sitä ovat mahdolliset ratkaisuvaihtoehdotkin. Vanhuuseläkerahastoinnin kehittämiselle on monia tapoja, joiden paremmuutta toisiinsa nähden on vaikea arvioida. Jo lähtökohtaisestikin ”paras ratkaisu” riippuu siitä, mikä tai mitkä tavoitteet koetaan tärkeimmiksi saavuttaa. Saatikka siitä kuka vastausta pohtii ja miltä kantilta.

Rahastoinnin kehittäminen voidaan toteuttaa muun muassa muuttamalla vanhuuseläkemaksun rahastointitapaa tai sijoitustuottojen kohdistamista. Ensinnä mainitun tavan keinovalikoimiin kuuluu esimerkiksi kohorttimalli, jossa jokainen sukupolvi rahastoi itselleen ja mitä suurempi sukupolven koko on suhteessa seuraaviin sukupolviin, sitä enemmän rahastoidaan. Jos taas haluttaisiin lisätä nuorempien ikäluokkien rahastointia, voitaisiin tehdä ylimääräinen rahastointi ensimmäistä kertaa työeläkejärjestelmään tuleville. Tälle keinolle pitäisi tietysti löytää jostain maksaja.

Vanhuuseläkemaksusta tehtävän rahastoinnin lisäksi tehdään myös lisärahastointia työeläkevakuuttajien sijoitustuottojen perusteella. Nykyisin lisärahastointi tehdään yli 54-vuotiaille, mutta sen voisi esimerkiksi kohdistaa kaikenikäisille tai nykyistä enemmän nuorille. Tai kohdistus olisi mahdollista tehdä samansuuruisena kaikille, jonka lisäksi nuorille tehtäisiin vielä tuon lisäksi ylimääräistä rahastointia. Tässä mainittujen parin tavan lisäksi on sijoitustuotoista tehtävälle lisärahastoinnille paljon muitakin vaihtoehtoja. Voi siis todeta, että vanhuuseläkerahastoinnin kehittäminen ei ainakaan vaihtoehtojen puutteesta kärsi.

Työeläkevakuuttajien mielestä sijoitustuottoja tulisi kohdistaa nuorempien ikäluokkien eläkkeiden rahastointiin nykyistä enemmän. Tavoite on osa työeläkevakuuttajien tavoitteita seuraavalle hallituskaudelle.

Yhä useampi taho on julkisuudessa esittänyt, että työeläkkeitä on leikattava sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden nimissä. On kuitenkin todettava, että tehokkain keino vahvistaa nuorten ikäluokkien asemaa löytyy rahastoinnin kehittämisestä. Työeläkkeiden rahastoinnin lisääminen ylipäätään ja erityisesti sen kohdistaminen nykyistä enemmän nuorille on paras tapa vahvistaa nuorten ikäluokkien asemaa työeläkejärjestelmässä.

Paras ratkaisu?

Niin, voi kun sellainen yksi ja ainoa olisikin. Vanhuuseläkerahastoinnin kehittämistä selvittävillä on vaativa tehtävä: arvioida nykytilanne ja hahmottaa kestävä suunta rahastoinnin uudistamiselle. Eläkeuudistuksessa sovittu rahastoinnin nosto 0,5 prosentin eläkekarttumaa vastaavalle tasolle on tärkeä askel eläkejärjestelmän pitkän aikavälin kestävyyden vahvistamisessa. Toivottavasti selvitystyön pohjalta tehtävät linjaukset tukevat sukupolvien välistä tasapainoa eläkkeiden rahoituksessa ja vahvistavat samalla nuorten luottamusta sukupolvisopimukseen perustuvaan eläkejärjestelmään.