Punakynä vaihtui moottorisahaan

Artikkeli tarkasteli käsityksiä sitä, tulisiko oikeistopuolueiden toimimattomiksi kokemia yhteiskuntamalleja ja instituutioita muuttaa jatkossakin hitaasti ja kärsivällisesti erilaisia pidäkkeitä sisältävien ja kompromisseja vaativien pitkien prosessien kautta. Vai tulisiko ne pikemminkin karsia kertaheitolla pois– siis ikään kuin raivata moottorisahalla?

Juttu haki vauhtia Argentiinan presidentinvaalit vuotta aiemmin voittaneen Javier Milein vaalikampanjassaan käyttämästä moottorisahasta ja sen symbolisesti ilmentämästä suhteesta valtaan. Ja siitä, miten Milei oli lahjoittanut moottorisahan myös Yhdysvaltain liittovaltion toimintoja karsineen Doge-viraston johdossa vielä tuolloin toimineelle Elon Muskille.

Muilta osin teemaa ruodittiin lehdessä lähinnä Ruotsin oman sisäpolitiikan ja Facebookin perustajan Mark Zuckerbergin tunnetuksi tekemän sutkautuksen ”Move fast and break things” avulla.

TUNNISTIN Fokuksen artikkelista jo tuoreeltaan joitain suomalaisestakin politiikasta tuttuja tendenssejä. Hämmästyin silti, kun törmäsin vuotta myöhemmin moottorisahaoikeiston avoimeen ihailuun jopa Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) pääekonomistin Sami Pakarisen viestipalvelu X:ään 9.4.2026 tekemässä postauksessa, joka koski Javier Milein politiikan tuloksia. ”Moottorisaha ja markkinatalous näyttää tuottavan hyvinvointia. Ei pitäisi tietysti olla kenellekään yllätys”, Pakarinen kirjoitti.

Jonkinlaista moottorisahaa käytti myös valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle antamassaan haastattelussa (HS 4.4.2026). Niemelän mukaan ”mikään ei ole pyhää” eikä vanha tapa tehdä budjettia enää riitä. ”On totuttu liiaksi inkrementaaliseen budjetointiin: uusi budjetti rakennetaan vanhan päälle. Hieman lisää, hieman pois.”

Niemelä haluaa kääntää koko ajattelun ympäri ja soveltaa niin sanottua nollabudjetointia, missä mikään meno ei olisi itsestäänselvyys. Ilman sitä nykyisestä velkakurimuksesta ja ”hyvinvointivaltion palvelulupauksen päivittämisestä” ei hänen mukaansa selvitä. Myös yksilön vastuuta hoivapuolella täytyy lisätä, hän vaatii.

Hyvinvointivaltion pelastaminen tarkoittaa Niemelästä suurta muutosta – ihan niin kuin vaalit kaksi vuotta sitten voittaneen Javier Milein politiikka Argentiinassa.

NIEMELÄN ajatus siitä, että valtion budjetin jokainen meno tulisi perustella ensimmäisestä eurosta lähtien uudelleen, on metodina kirkkaan teknokraattinen, näennäisen arvovapaa ja erittäin suoraviivainen. Siihen ei ole rakennettu sisään mitään oikeusvaltioperiaatteen eikä luottamuksensuojan kaltaisia karsintaa hidastavia elementtejä. Kaikki turhiksi koetut oksat voitaisiin poistaa kerralla. Ja tarvittaessa vielä sitä laajempikin kasvusto yhden ja saman ajatusrupeaman aikana.

On toki epäselvää, kestäisikö metodi politiikan todellisuuteen kuuluvan kaupanteon edessä. Mutta seuraavien hallitusneuvotteluiden pohjapapereihin sovellettuna se pitäisi niin median kuin ison osan kansanedustajistakin aiempaa suuremmalla takamatkalla valtion toimintojen priorisointia koskevassa keskustelussa. Samalla se jakaisi yksilön hoiva- ja muun vastuun ohella uudelleen myös erittäin monia markkinoita.

Ehkä juuri se tekisi metodista houkuttelevan etenkin poliittisen oikeiston parissa.

SUOMEN velkaongelmaa on eittämättä kevennettävä. Myös yhteiskuntamallia täytynee sen myötä jollain tavoin tuunata. Politiikassa usein kuultu väite, että suomalaiset eivät enää kanna vastuuta läheisistään vaan sysäävät kaiken vastuun yhteiskunnalle, ei kuitenkaan vastaa todellisuutta.

Useimmat lapset saavat aamupalan ja monta muutakin päivittäistä ateriaa kotona. Moni työssä käyvä vanhempi – yleensä äiti – varmistelee työaamujensa aikana, että pieni koululainen on herännyt ja syönyt kotona ja muistaa lähteä kouluun ajoissa. Ja kyselee niin lapsen läksyt kuin muutkin kuulumiset kasvokkain illalla.

Monet työikäiset ihmiset hoitavat viikoittain myös omien ikääntyneiden läheistensä raha- ja muita asioita ja auttavat heitä monissa arjen askareissa. Muun väittäminen on pelkkää tarkoitushakuista puhetta.

Se, että joillain lapsilla ja aikuisilla on sosiaalisia ongelmia tai isoja vaikeuksia elämänhallinnassa, ei muuta isoa kuvaa asiasta. Ei myöskään se, että omille läheisille tarjottu arkinen apu ja asioiden hoito ovat ihan eri asia kuin pysyvä vastuu vakavasti muistisairaan vanhuksen tai vaikeasti vammaisen läheisen liki ympärivuorokautisesta hoivasta.

Siksi myös Niemelän puhe yksilön vastuun lisäämisestä hoivassa on moottorisahan päristämistä – siitäkin huolimatta, että hän kieltäytyi Kuukausiliitteen haastattelun kuvauksissa ottamasta kyseistä työkalua käteensä.

EK:N Pakarisen Argentiina-postaus ei kerännyt huomiota mediassa. Toisin oli Niemelän haastattelun ja etenkin siinä esiin nousseen läheisten hoivavastuun kasvattamisen kohdalla. Nollabudjetoinnista ja etenkään sen mahdollisesta suhteesta demokraattisen oikeusvaltion luomiin suojiin ja pidäkkeisiin ei kuitenkaan syntynyt sen suurempaa metakkaa julkisuudessa.

Onko nollabudjetoinnin käyttöönottoon siis nyt lupa valtiovarainministeriössä? Ja jos on, mikä on muiden hallinnonalojen rooli asiassa? Määrättäisiinkö ne kaikki vain tylysti takamatkalle? Vai sallittaisiinko nykyinen inkrementaalinen budjetointi kuitenkin edelleen yhdenlaisille menoille, mutta ei toisille?

Ja mitä vaaleihin valmistautuvat puolueet ajattelevat metodista ja sen mahdollisesta roolista ensi kevään hallitusneuvotteluissa – tai ylipäätään seuraavalla vaalikaudella? Kävisikö se kaikille? Vai onko se mukana vain joidenkin ajatussuuntien ennakkovalmistautumisessa?

Lukisin mielelläni jonkun tai joidenkin journalistien kirjoittaman kattavan ja monipuolisen katsauksen asiasta.