Työkyvyttömyyden kustannuksia voitaisiin vähentää tehostamalla työkykyä palauttavaa kuntoutusta

Oikea-aikainen aloitus parantaa kuntoutustoimien vaikuttavuutta ja sitä kautta mahdollistaisi työhön palaamisen nykyistä useammin. Kuntoutustarpeen tunnistaminen ja toimiva yhteistyö työterveyshuollon kanssa on tärkeää niille, joilla on työterveyshuolto, mutta käyttävät silti eri syistä perusterveydenhuoltoa. Tämä koskee usein esimerkiksi heitä, joilla ei ole käytettävissään työterveyshuollon sairaanhoidon palveluita. Näitä henkilöitä tulisi myös osata perusterveydenhuollossa osata ohjata työterveyshuoltoon ja tarpeenmukaiseen kuntoutukseen myös perusterveydenhuollossa. Toinen keskeinen ryhmä ovat ne, joilla ei ole työterveyshuoltoa – kuten työttömät ja itsensä työllistäjät, joita koskevat omat erityiset haasteensa.

Perusterveydenhuollon rooli kuntoutustarpeen tunnistamisessa

Väestön ikääntyminen edellyttää mahdollisimman suurta aktiiviväestön osallistumista työelämään, jotta hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja etuudet voitaisiin jatkossa tarjota edes samantasoisesti kuin nyt. Työ- ja toimintakykyä tukevien kuntoutusmuotojen ja niitä tuottavien toimijoiden rooli korostuu tulevaisuudessa. Perusterveydenhuollossa on tällä hetkellä haasteita työkyvyn arvioinnissa ja kuntoutukseen ohjaamisessa. Osaamis- ja resurssivajeet, hoitopolkujen pirstaleisuus ja lääkärien vaihtuvuus vaikeuttavat työkyvyn arviointia ja kuntoutustarpeen tunnistamista.

Perusterveydenhuollossa tarvitaan tehokkaampaa työkyvyn seurantaa sekä erilaisten työkykyä tukevien ja palauttavien palveluiden tarpeen arviointia. Sairauspäivärahakauden aikana erilaiset hoitotoimenpiteet ja työelämään paluuta tukevat muut toimenpiteet tulee suunnitella ja toteuttaa porrastetusti. Näiden säännönmukainen tarkastelu tulee kytkeä nykyistä vahvemmin osaksi jo olemassa olevia sairauspäivärahan tarkistuspisteitä. Lisäksi palveluihin ohjautumisen tueksi tarvitaan yksilötason neuvontaa. Tarpeenmukaisten palveluiden ja etuuksien yhteensovittaminen tehostuisi näin merkittävästi.

Perusterveydenhuollon roolia työkyvyn tukemisessa tulee siis vahvistaa. Työkykyosaamista olisi sisällytettävä lääkärien perus- ja täydennyskoulutukseen. Työkykyosaamista ja sen soveltamistaitoja tulisi lisätä sekä perusterveydenhuollossa että lääketieteen eri erikoisaloilla. Lääkäreiden osaamisen lisäksi työkyvyn arvioinnin moniammatillisuus tulisi nostaa laajemmin sote-alan opintojen ja täydennyskoulutuksen keskiöön. Työterveyshuollon erikoislääkäreiden osaamisen jalkauttaminen perusterveydenhuoltoon on välttämätöntä nykytilanteessa, jossa työkyvyttömyystrendi on kääntynyt. Tätä osaamista voidaan tuoda perusterveydenhuollon tueksi TYÖOTE-toimintamallin avulla.

Yhteistyö työterveyshuollon ja perusterveydenhuollon välillä kuntoon TYÖOTE-toimintamallin avulla

Työterveyshuollolla on keskeinen asema työkyvyn tukemisessa ja kuntoutuksen varhaisessa käynnistämisessä jo sairauspoissaolon alkuvaiheessa. Kuntoutusmahdollisuuksien selvittäminen vaatii tehokasta yhteistyötä työntekijän, työnantajan, perusterveydenhuollon ja Kelan sekä muiden kuntoutustahojen välillä.

TYÖOTE-toimintamallia tulee laajentaa kaikkiin hyvinvointialueisiin ja kaikkiin sairauspääryhmiin tukemaan yhteistyötä työterveyshuollon kanssa. Vuoden 2025 aikana mallia ryhdyttiin laajentamaan terveyskeskuksiin osana perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon uutta yhteistyötä. Työterveyslaitoksen mukaan lähes kaikilla alueilla on suunniteltu mallin käyttöönottoa terveyskeskuksissa, ja tavoitteena oli saada suurin osa terveysasemista mukaan jo vuoden 2025 aikana. Erityisen tärkeää on TYÖOTE-toimintamallin kehittäminen vaikuttavaksi ja käyttö mielenterveyden sairauksissa. Mallin on todettu lyhentävän sairauspoissaoloja ja keventävän terveydenhuollon kuormitusta. Työterveyslaitos on raportoinut, että erikoissairaanhoidon puolella malli on vähentänyt merkittävästi pitkien sairauslomien tarvetta jo useamman vuoden ajan. Työkyvyn haasteisiin tartutaan ripeämmin, eikä vasta sitten kun pitkä poissaolo on jo kestänyt kuukausia.

Keskeisimmäksi hyödyksi on todettu, että sairauspoissaolojen pitkittyminen voidaan estää aiempaa tehokkaammin. Malli pyrkii katkaisemaan passiivisen sairausloman, ennen kuin siitä kehittyy työkyvyttömyyskierre. Työterveyshuollon asiantuntijat voivat löytää keinoja, joilla työntekijä voisi palata ainakin osittain työhön turvallisesti tai saada muunlaista kuntoutusta tilanteessa, jossa tavallisesti vain jatkettaisiin sairauslomaa.

Jatkossa tulisi myös voida ohjata nykyistä tehokkaammin varhaiseen ammatilliseen kuntoutukseen. Tämä tavoite tukisi työelämäyhteyden säilymistä toipumisen rinnalla. Työterveyshuoltolain perusteella toteutettavaa työkokeilua tulisi lisätä ja tehdä lainsäädännöllisiä muutoksia, jotka voisivat joustavammin mahdollistaa sen käytön yhä useammissa tilanteissa. Onnistunut varhainen kuntoutus ja työhön paluu vähentäisi sairauspäivärahakausien pitkittymistä.

Erityisenä haasteena ilman työterveyspalveluita olevat

Perusterveydenhuolto on monelle työikäisellekin ensimmäinen kontakti terveydenhuoltoon. Terveyskeskuksilla on keskeinen rooli erityisesti niiden henkilöiden kohdalla, joilla ei ole työterveyshuoltoa – kuten työttömät ja itsensä työllistäjät. Jäljellä olevan työkyvyn ja ammatillisen kuntoutuksen toimenpiteiden selvittäminen on näiden ryhmien osalta perusterveydenhuollon vastuulla ja pitäisi toteutua siellä. Ilman työterveyshuoltoa olevat tarvitsevat lisäksi usein tietoa ja ohjausta kuntoutuspalveluiden saamiseksi sekä niihin kiinnittymiseksi.

Pitkittyneiden sairauspoissaolojen seurantaa ja ohjautumista kuntoutustoimenpiteiden piiriin sääntelevää työterveyshuoltolain 30–60–90-sääntöä tulisi kehittää huomioimaan itsensä työllistäjien ja työttömien ryhmät. Työttömät tulisi lisäksi integroida mukaan myöhäisempiin (150 ja 230 pv) sairauspäivärahakauden tarkistuspisteisiin. Käytännössä integrointi voisi tarkoittaa sitä, että sairauspäivärahan jatkuminen esimerkiksi 150 päivän jälkeen edellyttäisi perusterveydenhuollon arviota jäljellä olevasta työkyvystä ja kuntoutustarpeesta. Uusien velvoitteiden luonti on tietysti haastavaa, sillä nykyäänkin työttömien terveystarkastusten toteuttaminen osin takkuilee.

Erityinen huomio tulisi kiinnittää hylkäävän työkyvyttömyyseläke- ja/tai kuntoutusoikeuspäätöksen saaneen henkilön tukeen ja kuntoutuksen järjestämiseen. Tällä hetkellä nämä henkilöt päätyvät usein vain työttömyysturvan pariin. Tarpeellisen tiedon pitäisi liikkua nykyistä sujuvammin työllisyyspalveluiden, terveydenhuollon toimijoiden, Kelan ja työeläkevakuuttajien välillä. Tiedonkulkua helpottamaan OmaKantaan tulisi jatkossa viedä tieto ammatillisen kuntoutuksen päätöksistä. Tieto siitä, että asiakasta on ohjattu hakemaan ammatillista kuntoutusta, ohjaisi hoitavaa lääkäriä selvittämään hakijalta kuntoutuksen tilannetta.

Lopuksi

Määrätietoista kehittämistyötä tarvitaan, jotta sairauspoissaoloilta voitaisiin palata nykyistä tehokkaammin työelämän käytettäviksi. Kehitettävää on sekä työterveyshuollossa, kuntoutusta toteuttavilla toimijoilla, Kelalla, työeläkevakuuttajilla että erityisesti perusterveydenhuollossa. Tavoitteena tulisi olla nykyistä oikea-aikaisempi ja tehokkaampi työelämäyhteyden ylläpitäminen ja työkyvyn palauttaminen tarpeenmukaisen ja vaikuttavan kuntoutuksen avulla.

Yhteiskunnalliset odotukset työterveyshuollosta painottavat työurien pidentämisestä ja työkyvyn tuesta saatavia hyötyjä. Työterveyshuollon ammattilaisten osaamista tarvitaan jatkossa aiempaa enemmän, mutta sitä tulee kehittää ja suunnata ennen kaikkea työterveyshuollon ydintehtäviin.